keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Muista myös iloita

Meillä eletään nyt suruaikaa. Maailma tuntuu epäoikeudenmukaiselta, miksi pikkuveli vietiin meiltä pois, miksi juuri hän, miksi jo nyt. 

Suru on suuri, mutta silti pitäisi koittaa myös muistaa iloita iloisista asioista. Ei pikkuvelikään haluaisi että vain itkisimme kaiken aikaa. Pikkuveli oli perusluonteeltaan positiivinen, iloinen ja uskoi kaiken aina järjestyvän. Meidän naisvaltaisessa perheessa naisväki usein hermoilee (yleensä ihan turhaankin) ja pikkuveli käski aina chillata ja relata.

Ja pakkohan meidän on koittaa iloita kaikesta mistä nyt iloita voi, muuten tässä hukkuisi suruun. Elämän on jatkuttava, erilaisena mutta kuitenkin.

Meillä ei vietetty äitienpäivää äitienpäivänä, halusimme saattaa pikkuveljen viimeiselle matkalleen ennen mitään juhlia.
Äitienpäivää juhlittiin sitten viime viikonloppuna ja samoihin kekkereihin yhdistettiin isäni ja pikkusiskoni synttäreiden vietto, niin ja vähän myös minun loppuun suorittamaani kahvilatyöntekijän koulutusta.

Into kakkujen ja koristeiden tekoon on nyt lopahtanut. Kakut ja koristeet ovat suuri intohimoni ja teenkin niitä aina ilolla. Nyt kun iloa on pitänyt ihan hakemalla hakea, eivät kakut ja koristeet oikein kiinnosta. Into palaa varmasti vielä, mutta en halua alkaa toteuttamaan rakastamaani harrastusta väkisillä. Nyt olenkin kieltäytynyt lähiviikkojen kakkutilauksista. Nyt en jaksa ajatella niiden suunnittelua, toteutusta, aikatauluttamista ja onnistumista yms.
Tilaustöissä on aina erilainen fiilis ja tarve onnistua, kuin omalle perheelle leivottaessa. Perheelle kun tekee, voidaan pieleelle menneelle kakulle nauraa yhdessä, tilaajalle en kehtaisi antaa epäonnistunutta kakkua ja siksi niiden tekeminen vaatiikin ihan erilaisen keskittymisen ja fiiliksen.

Lupasin jo ajat sitten pikkusiskolle, että teen hänen syntymäpäiväjuhliinsa, jotka hän viettää ystäviensä kanssa, kakun. Teemana olisivat flamingot ja mietimmekin yhdessä erilaisia vaihtoehtoja. Isäni puolestaan toivoi mansikkakinuskikakkua. Mutta kun elämä heittikin kaiken ympäri, ajattelin että nyt en pysty kakkuja toteuttamaan. Viimehetkellä päätin kuitenkin yrittää, sovimme että teen sen mitä jaksan ja kakuista tulee mitä tulee.
Tilanteen huomioiden kakuista tuli ihan kivat, paljon olisi ollut parannettavaa. Mutta kun oma pää ei nyt todellakaan toimi niin kuin yleensä (unohtelen ihan hirvittävän paljon asioita, pää on kuin jossain usvassa), ovat nämä onnistuneet aika kivasti.









Vietimme mukavan päivän perheen kesken, kakkua ja muita herkkuja mussuttaen. Lapset juoksentelivat pitkin pihaa ja leikkivät vesileikkejä. Oli jopa onnellinen olo. On muuten todella ristiriitaista tuntea nyt iloa ja onnellisuutta. Tulee syyllinen olo, saanko olla nyt onnellinen ja iloinen. Tiedän että on ihan hölmöä syyllistää itseään näin, mutta niin se vain on. Ja tiedän, että saamme myös iloita, vaikka suru onkin nyt vahvasti läsnä. Iloisinakin hetkinä, pikkuveli on mielessä, yhdessä olemmekin aina miettineet mitä hän tekisi ja sanoisi missäkin tilanteessa, jos hän olisi vielä täällä.






Sunnuntaina juhlat jatkuivat, kun juhlistimme siskonpoikaa, joka täytti 3-vuotta. Aurinkoinen kesäsää hyödynnettiin tälläkin kertaa ja lapset pääsivät leikkimään lastenaltaaseen. Aika kului nopeasti, lapsilla oli mukavaa puuhaa ja me aikuiset saimme hiukan rentoutua ja höpistä yhdessä. Siskoni oli tehnyt suussasulavan kakun, joten pääsimme jälleen myös herkuttelemaan.






Onneksi meillä on näin ihana ja tiivis perhe. 
Yhdessä me selviämme tästäkin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti