tiistai 2. tammikuuta 2018

Vuosi 2018, tuothan työtuulia!

Blogi on ollut jo pidemmän aikaan aika hiljainen. Yksi syy siihen on ollut se, että minä olen hukassa. 
Niin monet kerrat on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta en ole saanut ajatuksiani kirjoitettua. Moni teksti on jäänyt vain luonnostasolle.
Kuka minä nykyään olen? Olen työtön työnhakija, olenko mitään muuta, saanko edes olla? Yli vuoden olen etsinyt töitä, tuloksetta. Väistämättä se alkaa vaikuttamaan mielialaan, minäkuvaan, omaan ihmisarvoon. Tiedättekö, työttömyys on ihan hanurista, syvältä!






Elämä junnaa paikoillaan, olen jämähtänyt. Niin paljon olisi haaveita, toiveita ja suunnitelmia tulevaisuudelle, mutta mitään niistä en saa etenemään, koska olen työtön. Poljen paikallani. Tähänkö minä nyt sitten jämähdän? Ei, en jämähdä, jotain on tapahduttava.

Olen kokenut itseni turhaksi, tarpeettomaksi, hyödyttömäksi, joskus jopa lusmuksi, toisen luokan kansalaiseksi.
Minusta tuntuu, ettei minulla itselläni ole enää päätäntävaltaa omasta elämästäni. Olen jatkuvasti velvollinen kertomaan asioista erinäisille virastoille, jotka sitten tekevät perhettäni koskevia päätöksiä. He päättävät, minun on kiltisti ja kuuliaisesti toteltava, jotta elämäni pyörisi edes jollain tapaa. Tämä tuntuu joskus jopa kerjäämiseltä. Toki olen kiitollinen siitä kaikesta avusta ja tuesta mitä olen saanut, mutta kyllä tämä tuntuu ihmisarvoani nakertavan ja pahasti. Haluaisin itse tienata rahani, päättää itse omista asioistani. 

Hullua tästä tekee sen, että minä haluan töihin ihan oikeasti! Miten monta työhakemusta on tullut kirjoitettua, mistään ei vain ole silti vielä löytynyt sitä oikeaa paikkaa minulle. Olen päässyt jopa haastatteluihin, ryhmä- ja videohaastattelut olivatkin minulle ihan uusia juttuja, nyt olen kokenut nekin.

Syksyllä minulla oli vahva tunne siitä, että nyt niitä töitä löytyy. Itseasiassa se oli varsin lähellä, muttei kuitenkaan. 83 hakijan joukosta minut valittiin erivaiheiden kautta kahden parhaan joukkoon. Valitettavasti he päätyivät ottamaan sen hakijan, jolla ei ole lapsia, sen joka pystyy tekemään töitä minhin aikaan vuorokaudesta tahansa. Tämä harmitti, sillä tiedän, että minä olisin ollut juuri sopiva siihen hommaan, sen työn minä osaan. Mutta ymmärrän heidän valintansa. 
Viimesyksyllä lähdin myös selvittelemään, josko osa-aikainen yrittäjyys olisi voinut olla mahdollista. Tämä ajatus kuitenkin torpattiin heti kättelyssä. Aivan järjenvastaista, yritin itse työllistää itseäni, mutta se tehtiin mahdottomaksi.

Olen pyrkinyt siihen, että kirjoitan blogiini pääsääntöisesti elämämme positiivisista asioista, niitä kuitenkaan kaunistelematta/värittämättä.
Viimeaikoina on mielessäni kuitenkin pyörinyt ajatus, onko minulla lupa nauttia elämästä ja asioista joista pidän? Saanko työttömänä kirjoittaa elämämme positiivisista asioista? Pitäisikö minun vain rypeä kurjuudessa ja alistua tähän tilanteeseen? Olenko kiittämätön ja laiska, jos pyrin nauttimaan elämästä vaikken olekaan löytänyt työtä? Olen kyllä miettinyt, että päähän tässä hajoaisi, jos en keksisi elämääni myös positiivisia asioita ja niitä asioita on paljon, kai minullakin on lupa nauttia niistä? 

Moni on kysellyt, että miten jaksan olla kotona, eikö minulle tule tylsää, miten pääni kestää. Tämä on hämmästyttänyt minua paljon, olen aina ollut hyvin toimelias ja sosiaalinen, ei työttömyys sitä piirrettä minusta ole poistanut. Minulle ei ole tullut tylsää, pääni ei hajoa koska olen kotona. Ei tämä silti mukavaa ole. Tykkään olla kotona, mutta omaa ihmisarvoani tämä nakertaa.
Siitä että viihdyn kotona, olen potenut myös huonoa omaatuntoa, pohtinut että olenko kenties laiska lusmu kun kotini on paikka jossa viihdyn. Tiedän, hölmö ajatus, kodinhan kuuluu olla juurikin se paikka jossa viihtyä ja jossa on hyvä olla.

Sen lisäksi, että minulta on kyselty henkistä jaksamistani työttömänä, ovat eräät viranomaiset kysyneet, että onko minulla enää päivärytmiä. Heillä oli jostain kumman syystä oletus, että nukut päivät ja valvon yöt, että päivärytmini olisi jotenkin ihan päälaellaan ja että makaisin vain sohvalla. Hetken piti ihan pysähtyä ja miettiä (varmaan tuijotin heitä haavia auki), että kysyvätkö he tuota ihan tosissaan. 
En kai minä nyt elämänhallintaani ole tyystin kadottanut, vaikken töitä olekaan onnistunut saamaan! Olen aina ollut varsin järjestelmällinen ja tarkka, sitä olen edelleen. Minä olen aina pitänyt siitä, että minulla on säännöllinen päiväjärjestys ja rytmi elämässäni. Ei ole käynyt edes mielessä, että hukkaisin nämä asiat nyt johonkin. Ymmärrän kyllä, että joillekin voi käydä niin. Mutta kukaan, joka vähääkään tuntee minua, tietää että tästä ei kohdallani ole pelkoa.
Työttömänä minut on "laitettu laatikkoon", jossa kaiken kuvitellaan menevän päin mäntyä. Elämässä on, luojan kiitos, paljon muitakin asioita kuin työ. Olen mielestäni onnekas kun olen osannut nauttia muistakin elämän osa-alueista. 

Pääsääntöisesti ihmiset käyvät töissä, jotta saisivat rahaa, rahaa elämiseen. Minäkin haluan töihin. Se mahdollistaisi monen haaveen toteutumisen. Nyt kun niitä töitä ei ole, on tällä hetkellä haaveiltava tämän tilanteen mukaan. Jostain on aina nipistettävä jos haluamme tehdä jotain arjesta poikkeavaa, mutta sellaista se nyt on. Onneksi olen ollut aina hyvin tarkka raha-asioistani, tämä on auttanut työttömyysaikanakin. Vaikka tiukilla ollaan, olen saanut järjestettyä asiamme aina niin että meillä on kaikkea mitä oikeasti tarvitsemme. 

Olisihan se ihanaa kun ei joka euroa tarvitsisi laskea ja miettiä ennakkoon, että onko tähän nyt varaa. Haluan töitä. Haluan töihin paikkaan jossa koen onnistumiseniloa ja paikkaan jonne on hyvä mennä ja jolla ei ole negatiivista vaikutusta perheen hyvinvointiin. Onko se liikaa pyydetty? Tähän mennessä on, sillä työpaikkaa ei ole löytynyt.
Jumissa ollaan. 
Minulla on palava halu takaisin työelämään, mutta toisaalta se myös pelottaa. Olin useamman vuoden koti-äitinä ja nyt työttömänä, mitä jos en osaakaan enää mitään? Tätä ajatusta helpotti kuitenkin viime vuonna tekemäni työkokeilu, jossa pääsin todistamaan itselleni etten ole pudonnut vielä kelkasta. Kyllä se silti mietityttää mitä kauemmin työttömyyttä jatkuu.

Hiukan enne joulua sain kutsun työkkäriin , työllisuussuunnitelmani päivittämiseen. Ajatus siitä, että menisin taas kuuntelemaan kuinka minun elämäni asioista päättäisi taas joku muu, tuntui pahalta. Minut kohdattiinkin ihmisenä, tämä yllätti minut positiivisesti. Minua oikeasti kuunneltiin, minun toiveitani kunnioitettiin ja minut otettiin tosissaan. Hyvä ettei itku päässyt, kun koin olevani helle tasavertainen ihminen, enkä työtön surkimus josta oli vain päästävä äkkiä eroon. Minua ei pakotettu mihinkään, minäkin olin arvokas.
Kerroin kuinka turhautunut jo olen työttömyyteen ja kuinka poden huonoa omaatuntoa. Minun käskettiin lopettaa stressaaminen, olen ollut aktiivinen, en ole tahallani työtön. Ja tiedänhän minä sen, vaikea se vain on sisäistää.
Tiedän että nämä ajatukset ovat loppupelissä minun oman pääni sisäinen asia. Sillä mitä muut sanovat (tietämättä elämästäni sen enempää) ei saisi antaa liikaa painoarvoa. Olen aina ollut toimelias ja olen nytkin, mutta silti olen hukassa. Yhteiskunta arvottaa työttömät hyvin alas, olit sitten työtön omasta tahdostasi tai et. Moni näkee työttömän varsin negatiivisessa valossa. Moni näkee työttömyyden häpeänä.


Nämä fiilikset ovat laskeneet blogi-innostustani ja siksi täällä on ollut niin hiljaista, on ollut tunne että kuka minä olen enää kirjoittamaan, toisen luokan kansalainen. Mutta toisaalta blogini on yksi niistä harvoista asioista, joka on täysin minun käsissäni, minä saan päättää millainen se on, kukaan muu ei kontrolloi sitä toisin kuin monta muuta muuta asiaa elämässäni. En ole valmis luopumaan blogistani ja haluankin elvyttää sen taas uuteen nousuun.
Uskon, että työttömyydellä on tarkoitus elämässäni. Niin monen muunkin asian olen huomannut jälkikäteen olevankin hyväksi minulle, tälläkin on jokin tarkoitus.



Näettekö tekin tuon sydämen tässä kuvassa, joka muodostuu oksista?
Risukasassakin voi olla paljon hyvää ja kaunista, toivoa tulevasta, vaikkei sitä ehkä ensin huomaakaan.



Nyt leuka pystyyn ja kohti uusia tuulia, 
toivottavasti ne tuulet olisivat tänä vuonna työtuulia!

3 kommenttia:

  1. Toivon todella ja uskon, että löydät töitä itsellesi. Mutta varmasti turhauttavaa, kun olisi valmis tekemään töitä ja sitten niitä ei vain löydy. :(
    Paljon tsemppiä sinne.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Terhi! ❤
      Pakko niitä töitä on jossain vaiheessa löytyä, näin uskon ja sinnikkäästi jaksan etsimistä.

      Poista
    2. Kiitos Terhi! ❤
      Pakko niitä töitä on jossain vaiheessa löytyä, näin uskon ja sinnikkäästi jaksan etsimistä.

      Poista