sunnuntai 20. marraskuuta 2016

"Syö lautanen tyhjäksi!"

Kaikki pitää syödä, mitään ei jätetä lautaselle, pöydästä ei poistuta ennen kuin lautanen on syöty tyhjäksi!
Täytyy sanoa, että hämmennyn todella kun huomasin, että vielä tänäkin päivänä on olemassa vanhempia, jotka pakottavat lapsensa syömään!!! Miksi, oi miksi?!
Tämä on asia, joka ei vain millään ilveellä mene minun ymmärrykseeni. Yleensä pyrin olemaan varsin ymmärtäväinen muiden eriäviinkin kasvatusvalintoihin, mutta tätä en edes halua ymmärtää. En näe mitään järkeä sille, että lapsi pakotetaan syömään.

Olen kuullut pakkosyöttämiselle perusteluna seuraavaa: lasta ei haluta opettaa nirsoilemaan, halutaan opettaa että kaikenlainen ruoka on syötävää.
Minä en tätä selitystä niele, en ymmärrä tätä lähestymistapaa, jos ajatuksena on opettaa lapselle monipuolinen ruokailutottumus. Se, että pakotetaan syömään jotain, vasten lapsen omaa tahtoa ja istutetaan niin kauan, että lautanen on tyhjä, tuskin innostaa lasta kokeilemaan uusia makuja. Asia voi kääntyä jopa ihan päälaelleen, ruokailusta voi tulla lapselle kammo. Ruokailutilanteet voivat alkaa ahdistaa ja niitä pelätään, taas on pakko syödä. 
Niin monelta olen kuullut kauhukertomuksia lapsuudestaan, kun jossain on pakotettu syömään ja lopulta lapsella on tullut oksennus ja siitäkin on saanut huudot päällensä ja moitteita. Jos aikuinen tämän jälkeen vielä ajattelee, että jes nyt hän oppii uusiin makuihin niin jotain on vialla ja pahasti!

Uusiin makuihin tottuminen kestää ja samaa makua on kokeiltava monta kertaa, ennen kuin siihen tottuu.
Meillä on periaate, että kaikkea kannustetaan maistamaan, mutta kaikkea ei ole pakko syödä kokonaan! Sen lisäksi, että toivon lapsille kasvavan terve suhde ruokaan, haluan että heillä säilyy tietoisuus ja tunne siitä, koska ovat kylläisiä. Etenkin tuon pienen neidin kanssa, joka ei vielä itse edes annostele ruokaansa, en näe mitään järkeä että pakotan hänet syömään kokonaan annoksen, jonka minä olen hänelle annostellut. Enhän minä voi päättää koska hän on kylläinen! Olenkin huomannut, että tytöllä on selkeästi kausia kun ruoka maistuu heikommin ja kausia (kasvukausia kenties) kun ruokaa tuntuu uppoavan melkoisia määriä ja äidinkin annokset jäävät kakkoseksi. :D

Minusta ruokailun pitää olla muutakin kuin vain hetki, jolloin kroppaan tankataan lisää energiaa. Sen pitäisi olla mukava hetki, hetki jolloin ruuasta nautitaan ja hetki jolloin rauhoitutaan ja keskustellaan millainen päivä on ollut. Koitapa itse keskustella leppoisasti päivästäsi, kun joku tuputtaa samalla ruokaa suuhusi (josta et kenties pidä), istut tippa silmässä, oksennus suussasi.
En itsekään syö aina kaikkea, vaikka toki koitankin annostella niin, että jaksan kaiken. Aina ei vain voi annostella itse, esim. ravintoloissa annokset ovat pääsääntöisesti minulle liian isoja. Vaikka ruoka olisikin superhyvää, en syö väkisin kaikkea jos olen jo täynnä.

Aina kaikki ei ole hyvää, jokaisella on varmasti lempiruokansa ja inhokkinsa.
" Pahaa ruokaa!", tätä lausetta koitan vältellä. Meillä saa sanoa, etten oikein pidä tästä ruuasta, mutta ei saa haukkua pahaksi. Se, että ei itse pidä ruuasta, ei tee ruuasta välttämättä pahaa, joku muu voikin pitää siitä.
Moni, jonka mielestä kaikki on aina syötävä, tuntuu ajattelevan, että jos ei pakota syömään, tulee lapsesta nariseva nirppanokka joka vain hokee "pahaa ruokaa" ja sitten on vanhempien vika kun lapsi ei totu syömään ruokia monipuolisesti ja että esim. kasvikset jäävät pois ruokavaliosta. Pakottamallako se sitten onnistuu?

Väitän, että meillä syödään varsin monipuolisesti, ilman että ketään pakotetaan syömään! Meillä kannustetaan maistamaan uusia makuja ja kehutaan kun jotain uutta menee suuhun. Olen pyrkinyt siihen, että ruokapöydässä on leppoisa tunnelma. Uusista ruuista keskustellaan ja raaka-aineita tutkitaan yhdessä ja mietitään mistä ne ovat peräisin (esim. kasvavatko ne vaikka maassa vai puussa). 

Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja he kokeilevat mielellään uutta, kunhan saavat tehdä sen omaan tahtiinsa. Pyrin näyttämään itse mallia syömällä monipuolisesti. Olisihan se ihan pöhköä, että itse mättäisin vain makkaraa naamaani ja käskisin lasta syömään vaikka vihanneksia mutten itse koskisi niihin.
Tästä tulee mieleen esimerkki parin päivän takaa. Olin ostanut persimon/kaki hedelmiä. Senni tuli uteliaana katsomaan mitä laitan lautaselle. Tytön ilmeestä näin, että hän oli hieman epäileväinen hedelmän suhteen. Kerroin mistä hedelmästä on kyse. Sennin nähden leikkasin hedelmästä siivuja, otin yhden siivun käteeni ja tuoksutin sitä ja sanoin "mmmm tuoksuu hyvältä" ja sitten maistoin ja kerroin kuinka kerkullista se minusta oli. Kysyin haluaako Sennikin haistaa ja maistaa, halusi. Hän otti yhden siivun käteensä ja laski sen takaisin lautaselle "yyyh, se on kylmä ja liukas". Rohkaisin ottamaan palan uudestaan käteen, kädet voidaan kyllä kohta pestä. Senni on ollut pienestä pitäen tarkka siitä, että kädet pysyvät siiteinä, heh.
Hän otti palan uudestaan käteensä, haistoi sitä ja sitten maistoi " hyvää!". Kysyin haluaako hän lisää ja hän halusi, hän söi noin puolikkaan persimonin ja sitten riitti. :) Tämä uusi maku otettiin, alun pienen epäilyksen jälkeen, hyvin vastaan. Tilanne voisi olla toinen, jos olisin pilkkonut hedelmän kokonaan valmiiksi lautaselle, asettanut sen tytön eteen ja käskenyt syömään kokonaan, sanonut ettei pöydästä poistuta ennen kuin kaikki on syöty. Tosin enhän voi tietää miten olisi käynyt jos olisin tehnyt näin, meillä kun saa maistaa juuri sen verran kun itsestä hyvältä tuntuu.



Parsakaali maistuu :)



Kaikki uudet maut ja koostumukset eivät ole tietenkään saaneet aina näin hyvää vastaanottoa näin nopeasti. Hillot ovat jotain, mistä Senni ei pidä vieläkään ja pizza on myös ruoka josta hän ei riemastu, muita "inhokkeja" ei tule mieleen. Ruuan koostumuksesta taas jotkin lihat jäävät helposti pyörimään suuhun, tähän tosin auttaa yleensä kun sen pilkkoo tarpeeksi pieniksi. Jossain vaiheessa salaatti (esim. jäävuorisalaatti) oli koostumukseltaan sellaista, joka ei miellyttänyt tyttöä. Aina hän laittoi sitä suuhunsa, pureskeli aikansa ja totesi ettei pysty sitä nielemään. Veikkaan, että se kutitti inhottavasti ja takertui herkästi kitalakeen ja siksi sai joskus jopa oksennusrefleksin aikaiseksi (ei kuitenkaan oksentanut). Kun lapsi reagoi johonkin näin vahvasti, en pakota syömään. Salaattia ei jätetty kuitenkaan pois. Vähensin sen määrää ja lisäsin muiden kasvisten määrää, salaatin silppusin ihan pieneksi ja kannustin maistamaan aina edes ihan pikkiriikkisen ja loput sai jättää lautaselle. Sen isompaa numeroa ei salaatista tehty, en halunut tehdä salaatista mörköä.
Eräänä päivänä huomasin, että hän oli syönyt kaiken laittamani salaatin! Oi, sinä söit salaatin, hienoa! Tämän jälkeen myös salaatti on tehnyt kauppansa ja hän saattaa jopa toivoa leipänsä päälle salaattia, siis ihan kokonaisen salaatinlehden. :)

Mitäs meillä tapahtuu jos lapsi ei haluakaan syödä? No sitten hän ei syö, yksinkertaista. Mitään muutakaan en tuo tarjolle kun olen ruuan jo tehnyt. Sitä syödään mitä on tarjolla tai ollaan syömättä.
Joskus saa valita kahdesta vaihtoehdosta esim. toivooko aamulla puuroa vai leipää. Näin lapselle tulee tunne, että hän saa itse päättää mitä syö. En silti lähde siihen ralliin, että kokkailisin kaikille eriruokia kun tämä ei tykkää tästä ja tämä ei taas halua tätä ja tuo taas haluaa jotain muuta.

Lasten kanssa tulee välillä niitä tilanteita, jolloin ei vain maltettaisi syödä. Jokin kiva leikki voi olla kesken ja siksi ei maltettaisi syödä tai tiedossa on joku jälkkäri, jonka olemme yhdessä leiponeet ja sitä haluttaisiin maistaa heti ja jättää ruoka välistä. Näen että kyse ei ole siitä, etteikö olisi nälkä tai että ruoka ei olisi lapsen mieleen. Näissä tilanteissa teen lapsen kanssa "sopimuksen". Sovimme että hän syö tietyn verran ruokaa, esim. kolmevuotias syö kolme lusikallista ja juo maitonsa, sitten saa mennä esim. leikkimään. Monesti näissä tilanteissa käy niin, että lapsi syökin enemmän kuin sovitun. :D Kun on aloittanut syömään, huomaa hän että tämähän olikin hyvää ja että hänellä olikin nälkä, joten hän syö. Joskus syöminen jää siihen kolmeen lusikalliseen, mutta sitten jää. Seuraavalla aterialla hän todennäköisesti syö enemmän. Aterioiden välillä en tarjoile mitään naposteltavaa, juotavaa toki saa jos janottaa. :)

Väitän että nykypäivänä Suomessa harva terve lapsi kuolee nälkään jos ruokaa on tarjolla. Meillä lapsi on aina syönyt jossain vaiheessa päivää, jos jollain aterialla syöminen on jäänyt olemattomaksi. Poikkeuksena tietenkin, jos lapsi on ollut vaikka kipeänä.
Olen saanut kuulla, kuinka kamalaa on jos lapsi jää nälkäiseksi, että on parempi pakottaa syömään kuin että lapselle tulisi näläntunne. Minä en näe näläntunnetta maata kaatavana asiana. Pian lapsi oppii, että kun syö ei tule nälkä, jos ei syö tulee nälkä. Meillä syödään päivässä aamupala, lämmin päiväruoka, välipala, lämmin iltaruoka ja iltapala, jos lapsi ei jollain ruokailulla syö kaikkea, hän tuskin nääntyy. Minusta on tärkeää, että lapsi oppii tuntemaan oman kroppansa ja siihen kuuluu tiedostaminen nälästä ja kylläisyydestä. 
Meillä tämä on toiminut hyvin. Lapsi kasvaa ja kehityy oikein hyvin, näin on ollut aina.
Lapseni ei siis kuole nälkään. ;)

Uudet maut ja koostumukset tarvitsevat totuttelua. Senni aloitti päiväkodin syksyllä ja aluksi söi siellä heikommin. Ruoka oli erilaista kuin kotiruoka ja tilanne oli uusi ja ihmeellinen. Aina kuulema maistoi, mutta määrät jäivät pieniksi. Luojan kiitos, häntä ei silti pakotettu syömään. Iltaisin huomasikin kotona, että ruokaa menee normaalia enemmän. Tästä ei silti alettu hötkyilemään, me aikuiset uskoimme että hän tottuu vielä päiväkotiruokaan ja niin kävikin. Nyt päiväkotiruokakin maistuu tytölle hyvin, on maistunut jo pidemmän ajan. Erityisesti keittoruuat uppoavat hyvin ja usein hakee kuulema lisääkin. Hän on tottunut syömään päiväkodinkin ruokaa, pakottamatta.


Pitääkö teillä syödä lautanen aina tyhjäksi 
vai saako lapsi itse päättää koska on kylläinen?

1 kommentti:

  1. Hyvä kirjoitus, ja ihan totta!

    Meillä ei tarvitse syödä lautasta tyhjäksi, mutta yritämme toki laittaa sopivasti ruokaa (ja kysellä Ellulta, että onko iso/pieni nälkä, montako lihapullaa otat jne.), koska ei ruokahävikkikään hyvä juttu ole. Lisää saa sitten toki aina. Ellun ollessa pienempi houkuttelimme maistamaan ja koska hän on aika ennakkoluuloton syöjä ja tottunut siihen, että kaikkea voi maistaa pienen palan, mikään ruokapöydässä oleva ei oikeasti ole aivan karmean makuista vaikkei lempparia olisikaan, niin nykyään riittää kun ystävällisesti sanoo, että maista yksi tai maista ihan pieni pala. Joskus kuuluu, että "äiti, minähän en pidä tästä", mutta joka kerta pikkuisen maistamalla Ellu on alkanut pitää esimerkiksi kukka- ja parsakaalista. Tiedän, että joillein lapsille uusien juttujen maistaminen on TODELLA vaikeaa ja on ruokia, joita ei mitenkään saa menemään alas, enkä ketään pakottaisi sellaiseen.

    VastaaPoista