torstai 12. heinäkuuta 2018

5v synttärit

Miten hyvä tuuri meillä on ollutkaan, kun nyt jo viidennen kerran Sennin synttärit on voitu pitää mummulan pihalla. Yhtenäkään vuotena ei ole satanut vettä, vaan sää on ollut ihanan aurinkoinen.
Toivottavasti sama onni jatkuu edelleen. 

Onneksi on iso mummula ja onneksi saamme viettää juhlia siellä, minun lapsuudenkodissani. 
Tänä vuonna synttäreitä päästiin viettämään ihan oikeana päivänä, lauantaina 7.7.

Tällä kertaa synttäreitä juhlittiin yksisarvisteemalla. Yleensä suunnittelen ja askartelen juhliin kaikennäköistä, paljonkin etukäteen. Tänä vuonna kävi toisin. Surutyön keskellä ei ole oikein ollut mielenkiintoa askarteluun ja suunnittelupuuhiin. Tarjottavat jaksoin suunnitella ja tehdä itse. Parit pompomit tehtiin tytön kanssa, mutta muut koristeet tilattiin netistä.






Senni toivoi kakkuunsa yksisarviakoristetta, sen jaksoin väkertää sokerimassasta.







Vaikken niin jaksanutkaan tällä kertaa panostaa koristeluihin, niin saimme aikaiseksi oikein kivat ja onnistuneet juhlat.

Tarjottavat näyttivät tänä vuonna tältä.






Suolaisina tarjottavina oli
:

Hyydytetty savulohikakku (meidän kestosuosikki) tästä oli myös viljaton ja perunaton versio

Riisipiirakat ja munavoi

Coctailtikut: kurkku, juusto ja nakki 
viljattomat ja perunattomat






Makeina tarjottavina oli:

Suklaakakku, mokkakuorrutteella ja nonparelleilla, 
tästä tein myös viljattoman ja perunattoman version erikseen

Pumpulikakku viljaton ja perunaton

Keksikakku mansikoilla

Macaronsit vadelmatäytteellä 
viljattomia ja perunattomia

Erilaisia keksejä, vohveleita ja karkkikoruja











Senni oli oikein tyytyväinen juhliinsa, se on pääasia. Hän sai toivomansa yksisarvis-synttärit, juhliin saapui vieraat joita hän kovasti odotti, paketeista tuli kaikenlaista ihanaa, tunnelma oli iloinen ja aurinkoinen ja tarjottavatkin tekivät hyvin kauppansa. 






Syksyllä tuo meidän pikkuneiti onkin jo viskarilainen, joka pääsee päiväkodissa nukkumaan yläsänkyyn ja saa tehtäväkseen viskaritehtäviä. Niin ne lapset vain kasvaa. ❤

torstai 21. kesäkuuta 2018

Kuolema pohdituttaa leikki-ikäistä

Kuolema, tuo outo ja pelottavakin asia pohdituttaa paljon. Pää on täynnä kysymyksiä, kaikkiin emme saa ikinä vastausta. Jos aikuisellakin mielessä pyörii monta kysymystä, on selvää että lapsetkin pohtivat asiaa.

Kuolema on ollut aika vieras asia Sennille, kunnes hänen enonsa äkillisesti kuoli.
Olen ollut aina sitä mieltä, että asioista (myös ikävistä) tulee kertoa lapselle rehellisesti, hänen ikätasonsa mukaan.
Niinpä hänelle kerrottiin myös Jamin kuolemasta. Hänelle sanottiin, että me kaikki olemme surullisia, siksi itkemme, mutta se ei ole mitenkään hänen vikansa, itkemme koska suremme ja kaipaamme Jamia. Minusta lapsenkin on hyvä nähdä meidän muiden suru ja itku, näin hän ymmärtää että on ihan sallittua itkeä ja surra.
Senni onkin sanonut usein olevansa surullinen, koska Jami on kuollut. Hän on kaivannut aikaisempaa enemmän syliä ja läheisyyyttä. Sennille kerrottiin että meiltä saa kysyä jos on kysyttävää. Kysymyksien ja pohdintojen kautta lapsi pääsee käsittelemään asiaa.

Ja niitä kysymyksiä on tullutkin paljon, tässä vain osa niistä.
Kun kerroimme Jamin kuolleen, tyttö mietti hetken ja kysyi:

Ai se mummulan Jamiko?

No syntyykö mummun masusta nyt sitten uusi vauva?

Missä Jami on nyt?

Kun Jami laitetaan arkkuun, niin eihän se voi liikuttaa sen jalkoja. 

Millainen se arkku on, aarrearkkuko?


Päätimme, että meistä kukaan ei ota pieniä lapsia mukaan hautajaisiin. Tiesimme, että päivä tulisi olemaan meille todella raskas, hyvä että saimme pidettyä itsemme kasassa jollain tapaa. Meistä kenestäkään ei olisi ollut siinä tilanteessa huolehtimaan lapsista.

En silti halunnut jättää Senniä täysin ulkopuoliseksi hautajaisista.
Kun hautapaikka oli valittu, näytin sen Sennille, näytin mihin Jami haudataan.
Tiesin koska hauta kaivetaan, joten menimme Sennin ja Tepon kanssa katsomaan hautaa, ennen hautajaisia. Kerroimme, että tuonne Jami lasketaan arkussa ja päälle laitetaan hiekkaa. Kävimme myös pääpiirteittäin hautajaisten kulun läpi Sennille. Kerroimme mm. että isi kantaa viiden muun miehen kanssa Jamin arkun. Tämä luonnollisesti herätti myös kysymyksiä lapsessa.

Miten syvä se hauta on? 

Miten isi jaksaa kantaa Jamia? 

Onko arkussa kahvat joista kannetaan? 


Senniä on mietityttänyt paljon, mitä tapahtuu kun kuolee, mihin sitten menee. Emme ole kovin uskovaisia, mutta ainakin itse haluan uskoa johonkin tuonpuoleiseen, niinpä olemme kertoneet Sennille taivaasta ja että Jami on nyt enkeli. Tämän jälkeen enkelit ovat olleet usein lapsen puheenaiheena.

Miten Jami pääsee lentämään hiekan alta taivaaseen?

Mikä on sielu?

Kysymysten ja pohdiskelun lisäksi kuolema, hautajaiset ja enkelit näkyvät leikeissä.
Eräänä viikonloppuna Senni sai leikkiseuraa serkkupojista, ollessamme mummulassa. Lapset leikkivät pitkään keskenään varjoisan pihakuusen alla ja keräilivät kiviä kasaan kuusen juurelle. Ajattelimme että onkohan lapsilla jotkin grillileikit tms menossa. Menin kysymään, että mitä he leikkivät. 
Vastaus yllätti täysin! 
"Äiti, me leikitään että tämä on hautausmaa". 
Siskonpoika: " joo, Jami on tän kivikasan alla". 
En osannut sanoa muuta kuin, ahaa vai sellainen leikki, jatkakaa vain. 
En näe mitään syytä, miksi leikki olisi pitänyt kieltää, vaikka se hiukan hämmensikin minua. Lapset käsittelevät paljon asioita leikin kautta, tämä on heille luontevin tapa pohtia asiaa. Kuolema ja hautajaiset olivat heille ihan uutta, vaikeita asioita aikuisenkaan ymmärtää. He olivat selvästi puhuneet kuolemasta keskenään ja siitä on lähtenyt idea leikkiin. Minusta on tärkeää, että pienetkin lapset saavat käsitellä asiaa omalla tavallaan.

Missä enkelit nukkuu?

Mitä enkelit syö? 

Milloin minä kuolen? 

Koska isi kuolee? 

Äiti kuoletko sinä ennen minua? 

Äiti minä haluan että minut ja sinut haudataan vierekkäin.

Isoja kysymyksiä, joihin olen pyrkinyt vastaamaan parhaani mukaan. Kaikkiin kysymyksiin en ole osannut vastata, silloin olen sanonut vain etten tiedä. Minusta sekin on parempi kuin olla sanomatta mitään. Haluan että lapsi kyselee kun jokin askarruttaa ja että hän tietää kysymysten olevan sallittua. Vaikka kuolema onkin surullista, en halua tehdä siitä lapsen silmissä liian pelottavaa, mörköä josta ei saisi puhua. En halua, että Senni jää miettimään asioita itsekseen, jolloin asiat voivat paisua lapsen päässä vielä kauheammiksi ja virheellisiksi. Lapsellakin on oikeus käsitellä asiaa.


Monesti kysymykset ovat olleet surusävyisiä, mutta eräs kysymys sai minut kyllä hymyilemään.
Istuimme päivällispöydässä kun hän ihan vakavissaan kysyi:

Äiti, missä enkelit käy pissalla?

Heti hautajaisten jälkeen, kun haimme Sennin tätinsä luota, menimme yhdessä kukkakauppaan. Senni sai itse ostaa Jamin haudalle kukan. Hän tiesi heti minkä haluaisi, "haluan tuon auringonkukan (keltainen gerbera), minä pidän noista vaaleanpunaisista ruusuista, mutta Jamille sopii auringonkukka." Kyllä sai taas niellä kyyneleitä, miten näin pieni osaa jo ajatella näin kauniisti. Ostimme "auringonkukan" ja Senni pääsi viemään sen haudalle. 






Tulemme jatkossakin käymään usein hautausmaalla ja jatkossakin lapsi saa kysyä, 
ihmetellä ja surra yhdessä meidän muiden kanssa.

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Kavereiden kanssa puuhamaassa

Lähdimme eilen 7 hengen voimin Puuhamaahan. Vietimme oikein ihanan päivän. Minun, Tepon, Vilma ja Sennin lisäksi matkassamme olivat myös tyttöjen täti Anne, sekä kummankin tytön kaverit. Vilma otti mukaan koulukaverinsa, Senni taas sai kaverikseen serkkutytön.






Oli kyllä ihan loistojuttu, ottaa kavereitakin mukaan, päivä meni aivan täydellisesti!
Nuo meidän neidit tulevat kyllä hyvin toimeen keskenään, mutta kun tuota ikäeroa on 7 vuotta ja luonne-erojakin on, niin mielenkiinnonkohteet eivät aina kohtaa.
Nyt kun kummallakin oli lähes samanikäinen kaveri mukana, sujui kaikki niin hyvin. Kukaan ei narissut, valittanut tai kiukunnut mistään. Jokainen pääsi tekemään juuri niitä juttuja, joita halusi. Kaikki olivat tyytyväisiä.






Vilma on jo sen ikäinen, että hänelle kaverit ovat nyt tärkeitä ja onhan se hyvä oppia jo olemaan hieman itsenäinen. Niinpä annoimme hänen luvan kulkea kaksin kaverinsa kanssa. Vesipuiston puolelle emme antaneet mennä ilman meitä aikuisia (vaikka kummatkin ovat uimataitoisia), mutta muuten saivat kulkea keskenään. Sovimme aina paikan ja kellonajan, jolloin näemme ja söimme yhdessä (ja pidettiin huoli myös nestetankkauksesta). 

Hienosti nuo 12v tytöt osasivatkin mennä keskenään, ei mitään ongelmia. Tosin olisin hämmästynyt jos jotain ongelmia olisi tullut kun kumpikin tytöistä ovat fiksuja, luotettavia ja osaavat käyttäytyä. 

Pienemmät neitokaiset mennä viipottivat peräkanaa ja jaksoivat innostua kaikesta. Sennin lempparilaite on edelleenkin liukumäki, joka lasketaan kumiveneillä. Kyseisessä laitteessa kastuu väkisinkin, mutta se ei menoa haitannut. Nauraa kikattivat vain kun vaatteet olivat likomärät. Onneksi oli lämmin päivä, vaatteet kuivuivat hetkessä, vaikka olimmekin varautuneet vaihtovaatteilla.






Aikaisempina vuosina olemme jättäneet vesipuiston väliin, on ollut joko liian viileää, lapset ovat olleet niin pieniä että väsy on ehtinyt tulla tai aika ei vain ole riittänyt enää uimiseen.
Tänä vuonna päätimme mennä vesipuistonkin puolelle, koska oli niin lämmintä ja nyt kaikki ipanat ovat sen verran isompia että vahtiminen on helpompaa. Sovimme että käymme läpi kaikki ne laitteet, joita lapset toivoivat ja sitten suuntaamme vesipuiston puolelle. Emme siis kolunneet puuhamaan joka nurkkaa ja laitetta läpi, vain ne lempparit.

Voi miten lapset tykkäsivätkään polskutella vedessä! Itselläni oli mielikuva, että puuhamaassa altaiden vesi olisi jäätävän kylmää. En tiedä onko vesiä nyt lämmitetty enemmän vai mistä johtui, mutta ei se vesi nyt mitään kylmää ollut. Oikein hyvin siellä pystyi polskuttelemaan ja jos tuli kylmä, käytiin lämmittelemässä höyrysaunassa. 

Aika meni hujauksessa vesikiukumäkiä laskiessa. Laskin itsekin muutamia kertoja (oli melko hurjaa, heh), mutta olin enemmän mäkien alapäässä ottamassa pikkuneitejä vastaan, ettei käy hullusti.



Tytär edellä, isä perässä. Äiti ottaa kopin. 


Loiskis! Sieltä ne isommat tytöt vain laskivat alas. 



Edellenkin pidän Puuhamaata hyvä paikkana kesälomapäivän viettoon. Tekemistä on niin laajasti, että kaikille löytyy varmasti jotakin. Iso plussa grillauspaikoista, joissa voi itse grillata eväitään. Tämä helpottaa suuresti, kun mukana on lapsi, jolle ei allergioiden takia tahdo löytyä syötävää mistään pikaruokaloista yms.

En tiedä mistä johtuu, mutta tänäkään vuonna ei ollut mitään ruuhkaa. Ehkä monilla alkaa lomat vasta juhannuksen jälkeen ja siksi porukkaa oli vähän, kuka tietää. Meille oli toki vain kiva juttu kun mihinkään ei tarvinut jonottaa ja vesipuistostakin löytyi hyvin aurinkotuoleja.

On helpottavaa huomata, että kaikesta huolimatta, itsekin pystyy vielä nauttimaan ja iloitsemaan asioista ihan aidosti. Tämä vuosi 2018, joka nyt on edennyt puoleenväliin, on ollut todella haastava ja rankka, vastoinkäymiltä ei olla vältytty. Etenkin kevät on ollut musertava ja masentavakin, täynnä suurta surua ja menetystä, joten iloisempi kesä on enemmän kuin tervetullut. Lasten ilo ja riemu on tarttuvaa ja saa surusieluisemmankin hymyilemään. Iso kiitos myös Annelle kun olit mukanamme päivää ilahduttamassa, sinun seurassasi on hyvä ja helppo olla. ❤

Tästä reissusta jäi kyllä niin hyvä fiilis, kaikki meni todella hyvin, voisi sanoa jopa että täydellisesti. Ensivuonna taas uudestaan.



Oletteko te ottaneet lastenne kavereita mukaan kesälomareissuille?








sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Läheisten kesä

Nyt jos koskaan muistaa, ettei kukaan ole itsestäänselvyys. Ikinä ei voi tietää milloin on se viimeinen kerta kun nähdään.
Meillä on aina ollut hyvin tiivis ja läheinen perhe, mutta silti nyt on tullut tarve olla heidän kanssaan entistäkin enemmän, tankata läheisyyttä, saada ja antaa lohtua, kerryttää yhteisiä muistoja.

Minulla oli vielä alkuvuodesta ajatuksissa, että tekisin kesän töitä, jos se vain olisi mahdollista. Asiat menivät kuitenkin toisin ja nyt olen kesän kotona. 
Kouluttauduin kahvilatyöntekijäksi ja koulutus oli kyllä aivan nappivalinta minulle. Kesken koulutuksen rakas pikkuveljeni kuoli yllättäen. Tästä syystä koulutukseni ei ollut enää itsestäänselvyys. Pohdin miten kykenen suorittamaan työssäoppimisjakson, olisiko minusta sillä hetkellä siihen kun maailmani oli juuri romahtanut. Kaikesta huolimatta, sain suoritettua opinnot loppuun ja vielä kiitettävin arvosanoin. Koulutukselta odotin eniten hygienia- ja anniskelupasseja, ne sain suoritettua täysin pistein. Kai sitä saisi olla jopa ylpeä itsestään, suuren surun keskellä sain suoritettua koulutuksen loppuun. Mutta ei tässä edes ne kiitettävät paperitkaan paljoa hetkauta, ne tuntuvat nyt aivan toisarvoisilta. Kenties niistä on vielä joskus hyötyä, mutta nyt ne tuntuvat kovin pinnallisilta asioilta.

Olisin saanut töitä harjoittelupaikastani, jos se olisi ollut taloudellisesti työnantajalle mahdollista. Sääli, sillä olisin ilomielin työskennellyt kyseisessä paikassa. Mutta nyt kävi näin ja haluan ajatella, että kaikella on tarkoituksensa.

Nyt koen, että minun paikkani on olla läheisteni lähellä. Heidän tukenaan ja apunaan, jotta selviämme tästä kesästä kun suru on vielä tuore. Tarvitsen nyt myös itse heitä.

Ja on tämä lapsenkin kannalta paras ratkaisu. Nyt hänkin saa kesäloman ja aikaa käsitellä enonsa menetystä meidän muiden kanssa. Hänen ei tarvitse mennä varahoitoon, jossa hoitajat ovat vieraita ja vaihtuvat jatkuvasti, lisäksi varahoitoon kulkeminen autottomana olisi ollut haastavaa.

Hiukan tämä kyllä hirvittää kun töitä ei vieläkään löytynyt. On harmi, että pienyrittäjät (jotka kaipaisivat apukäsiä) eivät pysty palkkaamaan työntekijöitä, mutta näin se nyt vain on. Ehkä syksy tuo tullessaan jotakin uutta, kuka tietää. Nyt on vain jotenkin todella vaikea ajatella syksyä, tästä kesästä jos perheemme selviää niin hyvä on. 

Vielä kun saisi taottua omaan päähän, että minulla on nyt oikeus olla "kotona" ja perheeni tukena kun perhe on kokenut suuren menetyksen. Silti minulla on huono omatunto, koin syyllisyyttä siitä etten ole töissä, jo ensimmäisenä päivänä kun kuolutus oli loppunut ja kesälomamme alkanut. Paljon tässä on vielä opittavaa, yhteiskunta luo melkoiset paineet, mutta ehkä tämä tästä pienin askelin, päivä kerrallaan.

Olemme pohtineet perheen kesken paljon sitä, mitä kaikkea olisi kiva tehdä yhdessä. Sitä miten monta asiaa on jäänyt tekemättä koska ei ehdi, koska työt, koska raha jne jne. Nyt olemme myös muistaneet kertoa toisillemme, kuinka tärkeitä ja rakkaita he ovat. Kaikki ovat tienneet nämä asiat toki ennenkin, mutta nyt on tuntunut tärkeältä myös sanoittaa se. 

Olemme nyt viettäneet entistäkin enemmän aikaa vanhempieni luona. Nyt kenenkään ei ole hyvä jäädä yksin kotiin itkemään. Lähdin tyttöni kanssa myös pariksi päiväksi vanhempieni kakkoskotiin Tampereelle kylään. Siellä emme olleetkaan ikinä ennen yöpyneet. Miten sitä sopivaa aikaa siihenkään ei muka ole löytynyt aikaisemmin.

Tyttärelleni tuli enon kuoleman jälkeen suuri tarve päästä kyläilemään Vanhalla Papalla, minun isoisälläni. Tyttö kyseli monen monta kertaa, että koska mennään katsomaan Vanhaa Pappaa. Häntä mietitytti, että ehtiikö hän vielä nähdä Vanhan Papan ennen kuin Vanha Pappa kuolee kun hän on jo niin vanha. Niin monet kerrat on ollut tarkoitus mennä kyläilemään, mutta aina se jäi. Nyt kävimme hänen luonaan kylässä ja meillä oli oikein mukava yhteinen juttutuokio. Olemme käyneet hänen kanssaan yhdessä myös hautausmaalla, veljeni ja Mummini haudoilla. On tämä hänellekin iso asia, hän on menettänyt yhden lapsenlapsistaan.

Mietimme eräs päivä tyttöjen kesken, sisarieni ja siskontyttöni, että emme ole koskaan olleet koko porukalla viihteellä, tyttöjeniltaa viettäen. Kokoonnumme usein vanhempieni luona, mutta sellaista aikuisten tyttöjeniltaa ei olla yhdessä vietetty. Nyt päätimme korjata tämän ja lähdimme kaikki yhdessä ulos. Saimme mukaan myös siskoni läheisen ystävän ja hän sopi porukkaamme täydellisesti, kiitos kun olit mukana.

Veljen kuoltua, olemme koluneet läpi valokuvia hänestä ja meistä. Onneksi niitä on paljon, mutta enempikin olisi voinut olla niitä yhteiskuvia. Huomasimme, että sellaista valokuvaa jossa koko kuusi henkinen sisarusparvemme on, on olemassa vain yksi. Kuva on otettu siskomme häissä ja nyt sillä kuvalla on ainakin minulle entistä suurempi merkitys, siinä me olemme kaikki.

Tajusimme, että meistä tytöistä (neljä siskosta ja siskontyttö) ei ollut yhteiskuvaa ollenkaan. Nyt kun saimme aikaiseksi viettää tyttöjeniltaa, saimme myös monia ihania yhteiskuvia. Osa kuvista saa meidät nauramaan kippurassa ja osassa on todella herkkä tunnelma.

Meillä oli ihana tyttöjenilta.
Höpöteltiin, kikatettiin, tanssittiin, laulettiin ja juotiin kuplivaa. Pikkuveli oli toki mielessämme kokoajan ja siten mukanamme. Tanssimme ja lauloimme hänen muistolleen Hombre kappaleen (JVG feat. Vesala). Tätä hän oli kuunnellut ja lisännyt soittolistaansa, kun yksi siskoista oli sen hänelle näyttänyt. Hombresta, ja muutamasta muusta biisistä, on tullut nyt hänen biisinsä.  



Hei veli, 
nyt on ollut vähän huono keli, 
maailma ajaa joskus yli, 
mut meil on aina suuri syli.



Suuri syli meillä todellakin on, jokainen meistä mahtuu siihen syliin.
Onneksi meillä on toisemme.
Olen niin kovin kiitollinen perheestämme ja aionkin vaalia nyt sitä mitä meillä on, toisemme. 
Olette rakkaita. ❤






keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Muista myös iloita

Meillä eletään nyt suruaikaa. Maailma tuntuu epäoikeudenmukaiselta, miksi pikkuveli vietiin meiltä pois, miksi juuri hän, miksi jo nyt. 

Suru on suuri, mutta silti pitäisi koittaa myös muistaa iloita iloisista asioista. Ei pikkuvelikään haluaisi että vain itkisimme kaiken aikaa. Pikkuveli oli perusluonteeltaan positiivinen, iloinen ja uskoi kaiken aina järjestyvän. Meidän naisvaltaisessa perheessa naisväki usein hermoilee (yleensä ihan turhaankin) ja pikkuveli käski aina chillata ja relata.

Ja pakkohan meidän on koittaa iloita kaikesta mistä nyt iloita voi, muuten tässä hukkuisi suruun. Elämän on jatkuttava, erilaisena mutta kuitenkin.

Meillä ei vietetty äitienpäivää äitienpäivänä, halusimme saattaa pikkuveljen viimeiselle matkalleen ennen mitään juhlia.
Äitienpäivää juhlittiin sitten viime viikonloppuna ja samoihin kekkereihin yhdistettiin isäni ja pikkusiskoni synttäreiden vietto, niin ja vähän myös minun loppuun suorittamaani kahvilatyöntekijän koulutusta.

Into kakkujen ja koristeiden tekoon on nyt lopahtanut. Kakut ja koristeet ovat suuri intohimoni ja teenkin niitä aina ilolla. Nyt kun iloa on pitänyt ihan hakemalla hakea, eivät kakut ja koristeet oikein kiinnosta. Into palaa varmasti vielä, mutta en halua alkaa toteuttamaan rakastamaani harrastusta väkisillä. Nyt olenkin kieltäytynyt lähiviikkojen kakkutilauksista. Nyt en jaksa ajatella niiden suunnittelua, toteutusta, aikatauluttamista ja onnistumista yms.
Tilaustöissä on aina erilainen fiilis ja tarve onnistua, kuin omalle perheelle leivottaessa. Perheelle kun tekee, voidaan pieleelle menneelle kakulle nauraa yhdessä, tilaajalle en kehtaisi antaa epäonnistunutta kakkua ja siksi niiden tekeminen vaatiikin ihan erilaisen keskittymisen ja fiiliksen.

Lupasin jo ajat sitten pikkusiskolle, että teen hänen syntymäpäiväjuhliinsa, jotka hän viettää ystäviensä kanssa, kakun. Teemana olisivat flamingot ja mietimmekin yhdessä erilaisia vaihtoehtoja. Isäni puolestaan toivoi mansikkakinuskikakkua. Mutta kun elämä heittikin kaiken ympäri, ajattelin että nyt en pysty kakkuja toteuttamaan. Viimehetkellä päätin kuitenkin yrittää, sovimme että teen sen mitä jaksan ja kakuista tulee mitä tulee.
Tilanteen huomioiden kakuista tuli ihan kivat, paljon olisi ollut parannettavaa. Mutta kun oma pää ei nyt todellakaan toimi niin kuin yleensä (unohtelen ihan hirvittävän paljon asioita, pää on kuin jossain usvassa), ovat nämä onnistuneet aika kivasti.









Vietimme mukavan päivän perheen kesken, kakkua ja muita herkkuja mussuttaen. Lapset juoksentelivat pitkin pihaa ja leikkivät vesileikkejä. Oli jopa onnellinen olo. On muuten todella ristiriitaista tuntea nyt iloa ja onnellisuutta. Tulee syyllinen olo, saanko olla nyt onnellinen ja iloinen. Tiedän että on ihan hölmöä syyllistää itseään näin, mutta niin se vain on. Ja tiedän, että saamme myös iloita, vaikka suru onkin nyt vahvasti läsnä. Iloisinakin hetkinä, pikkuveli on mielessä, yhdessä olemmekin aina miettineet mitä hän tekisi ja sanoisi missäkin tilanteessa, jos hän olisi vielä täällä.






Sunnuntaina juhlat jatkuivat, kun juhlistimme siskonpoikaa, joka täytti 3-vuotta. Aurinkoinen kesäsää hyödynnettiin tälläkin kertaa ja lapset pääsivät leikkimään lastenaltaaseen. Aika kului nopeasti, lapsilla oli mukavaa puuhaa ja me aikuiset saimme hiukan rentoutua ja höpistä yhdessä. Siskoni oli tehnyt suussasulavan kakun, joten pääsimme jälleen myös herkuttelemaan.






Onneksi meillä on näin ihana ja tiivis perhe. 
Yhdessä me selviämme tästäkin!

lauantai 26. toukokuuta 2018

Yksi on poissa

Siitä on nyt lähes neljä viikkoa, kun maailmamme romahti, pikkuveli oli kuollut. 

Perheemme on todella tiivis ja nyt siitä puuttuu yksi, se ei ikinä tule olemaan sama.






Ikinä en osanut edes kuvitella, että sisarusparvemme nuorin lähtee meistä ensimmäisenä. Ei sitä usko vieläkään todeksi. Päivääkään ei ole mennyt, etten olisi itkenyt ja kaivannut rakasta pikkuveljeä takaisin. Suunnaton suru ja ikävä raastaa sydäntä.

22 vuotias on aivan liian nuori kuolemaan, kaikki oli vielä edessä.
Meidän rakas, iloinen filosofinen hupsuttelija, miten on mahdollista että olet nyt poissa? 
Kun saisimme edes yhden päivän vielä kanssasi.

Tasan viikko sitten saattelimme pikkuveljen viimeiselle matkalleen.






"Kiitos yhteisistä päivistä lapsuuden, 
kiitos vuosista jälkeen sen, 
sua kaipaan aina, veli kultainen"







Kuvat: www.kuvaajanne.fi

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Helteinen TOP viikko

Tänä viikko oli helteinen. 
Helteen lisäksi voimia on vienyt suuri suru.
Surun keskellä töistä on ollut apuakin, on ollut pakko jatkaa arkea ja saanut muuta ajateltavaa.

Töissä on hyvä tunnelma, viihdyn hyvin, on ihana mennä töihin kun vakkariasiakkaat toivottavat iloisesti hyvät huomenet. Eräällä vakkaripapalla on ihana tapa maksaa kahvinsa minulle. Hän tahtoo että ojennan käden hänelle, johon hän laittaa kolikon ja oman kätensä päälle, minä laitan toisen käteni hänen kätensä päälle ja hänkin laittaa vielä toisen kätensä minun käteni päälle. Minusta tämä on varsin hellyyttävää, en katso tätä rituaalia lainkaan pahalla.
Tämän rituaalin jälkeen hän menee juomaan kahvinsa hymyissä suin, muiden vakkaripappojen kanssa.

Tällä viikolla sain suunnitella ja soittaa tuotetilauksia. Aluksi niiden tekeminen ja soittaminen jännitti, mutta kun huomasin että ei se niin vaikeaa olekaan, en ole enää jännittänyt.

Voi kun voisin tehdä tätä työtä ihan palkattunakin, ehkä joskus jossain. Tässä työssä koen onnistumiseniloa ja vahvuuteni pääsevät esiin, tämä on minun juttuni.

Huomenna alkaa näyttöviikko, joka on koulutuksen viimeinen viikko.