torstai 15. helmikuuta 2018

1. Talvilomaviikko

Me vietimme viime viikolla lomaa. Tepolla oli talvilomaviikkoa ja minä päätin, että Senni saa lomailla kanssani kokonaiset kolme viikkoa. 

Olen jo niin täynnä tätä työttämyyttä, että olen valmis lähes mihin vain. Niinpä päätin ilmoittautua te-toimiston järjestämään uravalmennukseen, jos se vaikka auttaisi minut takaisin työelämään. Jos kävisi niin onnellisesti, että uravalmennuksen avulla löytäisin töitä, ei lomista olisi tietoa enää pitkiin aikoihin. Kesäkin menisi varmasti töiden merkeissä, siksi halusin nyt ottaa lomaa kun se vielä on mahdollista.


Ensimmäinen lomaviikkomme oli ihana ja oli mahtavaa että Teppokin lomaili. Lomaviikolle ei tehny mitään tarkkoja suunnitelmia, yhtä lukuunottamatta. Loma ei ole lomaa jos se on liian suunniteltu ja aikataulutettu. Olen tehnyt pienen listan asioista, joita Senni on toivonut pääsevänsä tekemään, katson tilanteen mukaan mitä niistä saamme toteutettua.

Loma aloitettiin extemporereissulla Ikeaan. Senni on aina onnessaan kun pääsee ikeaan, hän tykkää testailla sänkyjä ja sohvia. Senni haluaa myös oman ostoslistan ja kynän. Mitään ostettavia hän ei kinua, ihanaa kun osaa tyytyä ostoslistan kirjoitteluun ja sänkyjen ja sohvien testailuun. Minä ja Teppo hoidimme sitten sen ostoskärryjen täyttämisen, heh.






Pakkaspäivänä teimme hieman jäätaidetta. Värjäsimme elintarvikeväreille keitettyä vettä ja laitoimme jäähtyneen ja väräjätyn veden heikkaämpäreihin. Ämpärit parvekkeelle jäätymään, niiden jäädyttyä kumosimme ne pihalle koristeiksi. Siellä ne ovat vieläkin.
Pihalle oli aurattu myös iso lumikasa, josta Senni pääsi laskemaan liukurilla. Kävimme myös yhtenä päivänä pulkkailemassa, nyt kun lunta on tullut niin pitäähän siitä ottaa ilo irti.
Runebergin päivänä teimme laktoositonta, viljatonta ja perunatonta runeberginkääretorttua, niiden perinteisten torttujen sijaan. Täytteeksi laitoin vadelma täyttistä ja vaniljatuorejuustoa.






Meillä on ollut viimesen vuoden aikana todella usein vesikatkoja, ihan jo riesaksi asti. Reilu vuosi sitten naapuritalomme paloi pahasti ja sen korjaustöiden vuoksi meiltä on vedet vähän väliä poikki. Näin oli myös viime viikolla kolmena päivänä. Yhtenä päivistä katkos kesti lähes koko päivän. Tästä syystä lähdimme Tepon luokse evakkoon.
Minä pyöritän minun ja Sennin arkea pääsääntöisesti yksin. Olikin ihanaa kun pystyin ulkoilla Sennin kanssa ihan rauhassa, samalla kun Teppo valmisti meille sisällä ruokaa. Hyvin harvinaista herkkua, että pääsen valmiiseen pöytän.


Yhtenä päivänä ajelimme Hämeenlinnaan Sushi Hot-ravintolaan. Meidän lemppari kiinalaisen ravintolan pitäjät täällä Riihimäellä muuttivat viime vuoden loppupuolella Hämeenlinnaan ja perustivat sinne uuden ravintolan, Sushu Hotin. Ennen kuin he vaihtoivat paikkakuntaa, kävimme viemässä heille kortin ja kiitoskukkia, jotka saivat liikutuksenkyyneleitä omistajan silmiin. He muistivat meitä myöhemmin joululahjalla, joka sisälsi mm. lahjakortin heidän uuteen ravintolaansa. Nyt oli oiva hetki käyttää se. Ruoka oli edelleenkin maittavaa, mutta päällimmäisenä jäi mieleen heidän aito iloisuutensa ja mahtava asiakaspalvelu, niin hyväsydämisiä ihmisiä. Aiomme ehdottomasti jatkossakin mennä kyseiseen ravintolaan.

Senni on toivonut pääsevänsä laivalle jo reilut 1,5 vuotta. Hän on suuri Ville Viking fani ja on haaveillut että pääsisi tanssimaan idolinsa kanssa. Meidän oli tarkoitus mennä laivalle jo 4.1 kun minä täytin 30v, mutta Sennille nousi juuri silloin korkea kuume. Matka oli pakko siirtää. Onneksi matkan sai siirrettyä tälle lomaviikollemme.
Edellisenä ilta, ennen odotettua reissuamme, Tepolle tuli nuha ja vähän flunssainen olo. Minulle hän ei onneksi kertonut tästä, sillä olisin stressannut ja valvonut koko yön, peläten että matka menee taas mönkään.
Pääsimme onneksi reissuun, pieni nuha ei meitä estäisi.
Sennille selvisi vasta terminaalissa mihin olimme menossa, hän oli kyllä yhtä hymyä ja hihkui innoissaan. Voitte vain kuvitella kuinka pieni tyttömme ilahtui kun Ville Viking tuli jo terminaalissa tanssittamaan lapsia!
Laivalla hän sai halia Villeä monta kertaa ja Ville tanssi Sennin kanssa käsikädessä. Hän sai Ville tatuoinnin ja voitti Ville aiheisia tarroja ja juoman piirustuskilpailussa. Ville on meillä taas kuumin puheenaihe varmasti vielä pitkän tovin. 

Matkamuistoksi Senni sai Ville Viking pehmolelun. Villeä raahataan nyt kaikkialle mukaan, myös sänkyyn unikaveriksi. Tämä Sennin Ville osaa myös puhua. Ville kyselee kaikenlaista ja Senni opettaa ja kertoo asioita, esitteli mm. muut pehmot Villelle ja teki kotiesittelyn uudelle ystävälleen. Senni itse selitti että oikea Ville ei puhu, koska se on puku jonka sisällä on joku eikä puvun suu liiku. Mutta hänen Villensä on pehmolelu ja se osaa puhua. Lapsen mielikuvitus, niin suloista.
Teppokin meni reissun buranan voimalla. Paluumatkalla junassa huomasin, että hän oli jo todella kipeän oloinen, tukkoinen ja kuumeinen. Kuume nousikin 40° ja meni monta päivää ennen kuin hän parani, edelleenkin on nuhainen. Harmi että suurinosa lomasta meni flunssaisena, mutta Teppo itsekin sanoi, että suurin toiveemme lomalta oli päästä vihdoinkin toteuttamaan Sennin haave laivareissusta ja se onnistui. Toki mekin nautimme reissusta, mutta ihaninta oli katsoa lapsen iloa ja onnea.






Senniltä kun kysyin ennen loman alkua, mitä hän haluaisi tehdä lomalla, vastasi hän toivovansa pääsevän uimalaan.
Meillä ei ole mahdollisuutta tarjota mitään megakalliita lomia, laivareissu on varmasti rahallisesti suurin, mutta onneksi hyvään lomaan ei välttämättä tarvita paljoa rahaa. Minulle ainakin tärkeintä on rento, yhdessä vietetty aika.
Uimalatoive oli helposti toteutettavissa, muutamalla eurolla pääsee polskuttelemaan. Senni haluaisi kovasti oppia uimaan ja sukeltamaan.
Laitoin Sennille käsikellukkeet ja sellaisen pitkän pötkylän kainaloiden alle ja menimme opettelemaan uimista. Yllätyimme molemmat, niin äiti kuin tytärkin, kun tyttö tajusi samantien kuinka polskutellaan eteenpäin! "Minä uin! Kerrotaan isillekin että minä osaan uida!" Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän ui pitkiä matkoja ilman, että pidin hänestä kiinni. 

Seuraavaksi poistimme pötkylän ja hienosti sujui. Nyt oli hyvä opetella uimista kun altaassa oli meidän lisäksemme vain kaksi lasta. Senni on puhunut jo viimeiset pari kertaa, että haluaisi pinkit uimalasit. Ne on nyt lisätty ostoslistalle. Mukavampi sitten opetella sukeltamista kun kloorivesi ei mene silmiin.

On ihana huomata kuinka oma lapsi kasvaa ja kehittyy. Oli liikuttavaa huomata kuinka tyttö ui. Sama "miten meidän tyttö voi muka olla jo näin iso"-fiilis tuli myös, kun Senni meni ensimmäisille kaverisynttäreilleen. Kun kutsu tuli, kertoi Senni heti haluavansa seuraavanlaisen kampauksen juhliin: eteen ranskanletti ja taakse Prinsessa Ruususen kiharoita. Jotenkin niin outoa ajatella, että tyttö on jo niin iso että hän osallistuu ilman vanhempiaan juhliin ja osaa jo sanoa millaisen kampauksen hän haluaa, hurjaa!






Isi on Sennille todella tärkeä ja rakas. Häneen iskeekin heti hellyydenkipeys jos me olemme Tepon kanssa, Sennin mielestä, liian lähekkäin. Hän tulee sohvallakin aina meidän väliin, paikka isin vieressä ei ole sama, sillä silloin isi on myös äidin vieressä, heh. Senni onkin kysellyt jo pitkään, milloin pääsee isin luo yökylään, yksin, niin ettei äiti tule mukaan. Lupasimme että lomalla hän pääsisi, eikä äiti änkisi mukaan. :D
Minä pääsin viettämään mukavan illan ystävieni kanssa, hyvän ruuan ja juoman parissa. Senni sai puolestaan pitää isin hetken vain itsellään. Tämä oli toinen kerta kun Senni yökyläili yksin isin luona ilman minua ja se oli tärkeä juttu tytölle.







Laskiaissunnuntaina nousin sovitusti leipomaan pullaa. Olisi kyllä vielä nukuttanut, edellisen illan kaveritapaamisen jäljiltä. Mutta luvattu mikä luvattu. Oli kyllä kivaa vaihtelua leipoa ihan yksin ja kotiin tuli iloinen tyttö ja isi. Senni sanoikin heti ulko-ovella, " iiihana tuoksu, pullaa".
Tein vaniljaisen kristallipullataikinan, josta pyörittelin pullat. Kaikkiin tuli vadelmatäyttistä, jossa ei muuten ole niitä inhottavia siemeniä jotka jäävät aina hampaiden väliin. Osaan pullista tuli perinteinen kermavaahto, osaan dumlevaahto.






Sellainen oli ensimmäinen lomaviikkomme. 
Teppo on taas palannut töihin, mutta minä jatkan lomailua vielä Sennin kanssa.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Mysteeri Me

Olen jo pitkään miettinyt, että kirjoitan aiheesta, joka on hyvin henkilökohtainen. Kun aloitin blogin, päätin että tästä aiheesta en kirjoita, koska se koskee minun lisäkseni myös minulle hyvin rakasta ihmistä. En myöskään tiedä miten aiheesta kirjoittaisin, jotta minut ymmärrettäisiin oikein. Niin moni on tätä kummastellut, kyseenalaistanut ja hämmästellyt. 

On jännä, miten ihmiset ovat heti ihan ihmeissään, jos joku elää eritavalla kuin mitä valtaosa ihmisistä elää. Tällä tarkoitan sitä, että ihmisen ajatellaan elävän tietyn kaavan mukaan: ensin opiskelevan, löytävän seurustelukumppanin, siitä seuraa yleensä yhteen muutto, työelämään siirtyminen, kihlaus, häät ja lapset.

Mutta entäs kun teetkin lähes kaiken aivan erilailla kuin tuon kaavan mukaan. Olet kummajainen, tai siltä minusta on ainakin tuntunut, jatkuvasti saa olla puolustelemassa omia tekoja ja päätöksiä. Voi kun kaikki vain tajuaisivat, että me olemme tehneet nämä päätökset meidän parhaaksemme.

Haluan nyt kirjoittaa tästä aiheesta, koska minulla on tunne etten ole täysin rehellinen, koska en tätä ole kertonut. En ole valehdellut, en voi sietää valehtelua, mutta olen jättänyt hyvin ison asian kertomatta. 

Mikä tämä mystinen ja hämmennystä aiheuttava asia sitten on. Noh, yksin kertaisuudessa, minä ja Teppo emme ole yhdessä, emme edes asu yhdessä.
Voin vain kuvitella kuinka siellä lukijoissa moni on ihan että täh! Postauksista on saattanut saada kuvan siitä perinteisestä perheestä, johon kuuluu, isä, äiti ja lapset. Toki näin on meilläkin, perheeseemme kuuluu me vanhemmat ja lapset, emme vain asu kaikki saman katon alla, emmekä me vanhemmat ole yhdessä.
Me teemme kuitenkin paljon asioita yhdessä, perheenä. Olemme päivittäin tekemisissä, vietämme yhteisiä lomia yms. Tästä syystä moni, joka ei tunne meitä, voisi luulla meitä sellaiseksi perinteiseksi perheeksi.

Olemme asuneet Tepon kanssa useamman vuoden saman katon alla, noin puolet taipaleestamme. Päädyimme kuitenkin eroon, kun odotin Senniä. Senni on siis aina asunut vain minun, äitinsä kanssa. Moni varmasti luulikin, että Senni olisi ollut ns vahinko. Ei ollut vahinko. Hän oli kovasti toivottu ja kauan odotettu vauva. Tiedostimme, että ero luultavasti tulee, halusimme silti yhteisen lapsen. Tätä eivät kaikki ole ymmärtäneet. Kaikista läheisimmät, jotka oikeasti meidät tuntevat, ovat päätöksemme ymmärtäneet eikä tämä heissä ole aiheuttanut kovinkaan suurta ihmetystä. 

Kun tieto erostamme levisi, kummastelivat monet mm. sitä että kävimme yhdessä kaupassa tai vietimme lomia yhdessä tai ylipäätään olimme tekemisissä. Moni tuntuu ajattelevan, että kun ero tulee, ei sitä toista voi sietää, on kummallista jos vietät exäsi kanssa aikaa ja jos annat hänelle pusun, se se vasta outoa onkin! Miten te voitte saada yhteisen lapsen ja vielä muka suunnitellusti. Rikotte normeja, mitä te teette, mitä te olette, miten teidät nyt määritellään.

Se mitä me, minä ja Teppo, olemme tällä hetkelle, emme osaa itsekään sanoa. Yhdessä emme ole, perinteisiä exiäkään emme ole toisillemme. Se mitä me olemme, ei ole olemassa määritelmää. Monella tapaan meidät voi määritellä perheeksi ja monella tavalla elämme kuin pariskunta, emme kuitenkaan ole yhdessä. Tästä syystä Teppo on blogissani aina joko Teppo tai Sennin isä, ei minun mieheni tai puolisoni eikä myöskään exä.

Miksi sitten vietämme yhdessä aikaa, miksi emme elä niin kuin exät yleensä? 
Koska rakastamme toisiamme.

Mitä me sitten olemme jos kerran rakastamme toisiamme, mutta emme ole yhdessä?

Tulimme siihen tulokseen, ettei meitä voi kuvailla yhdellä sanalla. Tulimme seuraavanlaiseen lopputulokseen: Me emme ole yhdessä, emme asu yhdessä, rakastamme toisiamme, olemme Sennin vanhempia. Tämän tiivimmäksi meidän määritelmäämme ei saa. Tosin miksi kaikki pitäisi voida aina määritellä? Elämässä on paljon asioita, jotka ovat vaikeasti määriteltävissä olevia, harvoin mikään on kovin yksiselitteistä.

Miksi sitten erosimme. Se on asia, jota en tule täällä tämän enempää puimaan, koska koen että siinä vaiheessa kirjoitan liikaa myös toisen ihmisen henkilökohtaisesta asiasta, en koe että minulla olisi oikeutta kirjoittaa siitä. Sen voin sanoa, että eron syynä eivät olleet kolmas osapuoli, päihteet, raha, väkivalta tms. eikä edes rakkauden loppuminen/hiipuminen/katoaminen. Meidän ei vain ollut enää hyvä asua ja olla yhdessä.

Tämä on ollut ainut ja oikea tapa meille elää ja olla, jotta kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla. Miksi pitäisi elää niin kuin muut olettavat sinun elävän. Jos ihmisten muodostama normi ei sovi meille, me emme sitten elä niin. Miksi elää väkisillä perheenä saman katon alla, jos se ei sillä hetkellä tunnu oikealta ja hyvältä? Miksi kuitenkaan jättää se rakas ihminen kokonaan pois elämästä, vaikka yhteiselo ei onnistukaan? 

Emme ole se perinteinen perhe, joita blogeissa usein näkee. Mutta me olemma me, juuri niin kuin meille on parasta. Ymmärsivät sitä muut sitten tai eivät. Näin olemme nyt eläneet viitisen vuotta ja näin tämä on toiminut parhaiten, näin meidän kaikkien on ollut hyvä olla. Mitä tulevaisuus tuo, sitä ei voi kukaan sanoa. Tosin eipä voi kukaan muukaan ennustaa omaa tai toisten tulevaisuutta, oli tilanne mikä tahansa. Se että oltaisiin naimisissa ja asuttaisiin yhteisessä kodissa, ei takaa mitään, se ei kerro tulevaisuutta, mitä vain voi tapahtua.



Me 2010

Joka keinussa jumalten keinuu väliä taivaan ja helvetin heiluu hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu joka selässään ristinsä kantaa kohtalon haltuun itsensä antaa hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu

maanantai 29. tammikuuta 2018

Kolmekymppisten viettoa

Jossain vaiheessa mietin, että voisin haluta pitää 30v juhlat. Juhliin kutsuisin lähimmät ystävät ja sukulaiset, vuokraisin jonkun kivan paikan juhlia varten ja leipoisin sinne kakkubuffetin.
Tämä jäi vain ajatuksen tasolle, usemmastakin syystä.

Mutta ei huolta, pääsin silti juhlistamaan pyöreitäni, juuri minulle sopivalla tavalla. Mikään kreisibailaaminen tms ei tule minun kohdallani kysymykseenkään, en vain nauti sellaisesta.

Pidin pienet kakkukahvit lähimmille sukulaisilleni. Oli kiva päästä leipomaan kakkua, jonka minä sain päättää kokonaan ihan itse. Minä sain päättää minkä makuinen ja näköinen siitä tuli.
Päädyin tekemään kakun, jossa oli vadelmamousse ja mustaherukkamousse. Vadelmamoussessa käytin mm. Valio violan vadelmatuorejuustoa ja Dronningholmin vadelmatäyttistä, täyttistä levitin myös sellaisenaan ohuenkerroksen alimman pohjan päälle. Herukkamoussessa oli mm. Valio violan herukkatuorejuustoa ja mustaherukoista itse keittämääni hilloketta. Hilloketta tuli moussen lisäksi sellaisenaankin keskimmäisen pohjan päälle. Tuo herukkamousse oli kyllä minun makuuni, makea mutta myös samalla hieman kirpsakka ja raikas.
Kakun kuorrutin vaaleanpunaiseksi värjätyllä valkosuklaakreemillä. Kakun päälle tuli vielä suklaavaluma (jonka sain onnistumaan ensimmäistä kertaa) ja tekemäni vaaleanpunaisen sokerimassakukat. Sokerimassakukkia oli ikääni sopivasti 3kpl, ne kuvasivat elämiäni vuosikymmeniä.







Makeaksi tarjottavaksi oli myös tekemiäni macaronseja, vaniljaisella suklaamoussella.
Suolaiseksi tein savuporo-rieskarullia. Rulliin laitoin ruohosipulituorejuusto, smetanaa, savupororouhetta, punasipulia ja jäävuorisalaattia.
Kahvittelut sujuivat rauhallisesti, sain ihania ja hyödyllisiä lahjoja; kukkia, lahjakortin paikalliseen käsityöliikkeeseen, hartioiden hieromalaitteen (joka oikeasti auttaa kun niskat on virkkaamisesta jumissa) ja kulmien- &ripsienvärjäyksen.
Kiitos kaikille jotka tulitte paikalle! ❤








Synttäreideni aikaan tuli puheeksi äitini kanssa, että kun synnyin olin sen vuoden ensimmäinen Riihimäellä syntynyt vauva. Minusta ja äidistäni oli otettu kuva paikalliseen lehteen. Harmillisesti lehtileike, jossa kuvamme oli, oli hukkunut muuton yhteydessä. En siis ollut itse ikinä nähnyt kuvaa. Se oli ihan ensimmäinen kuva minusta.
Yksi Tepon siskoista laittoi minulle viestiä, että joku oli tunnistanut minut ja äitini jostain vanhasta kuvasta. Kuva oli julkaistu uudestaan lehdessä ja siinä oli kuvatekstinä kysytty jos joku sattuisi tunnistamaan kuvan vauvan ja äidin. Kummitätini oli meidät tunnistanut. Meille ei tuota lehteä tule, mutta laitoin lehden toimitukseen viestiä ja sitä kautta sain kuvan itselleni. Oli kiva nähdä kuva ja antaa se myös vanhemmilleni. Kuva ei ole kovinkaan tarkka, mutta tunnearvoa sillä on.






Kakkukahvitteluiden lisäksi pääsin myös ihannalle päiväretkelle, jonka siskoni Jaana ja Nea järjestivät minulle viime lauantaina. Retken sisältö oli minulle yllätys.
Senni pääsi mummulaan yökylään ja minä lähdin Nean ja Jaanan matkaan.
Ajoimme Hyvinkäälle, jossa siskoni sanoivat että aletaan olla perillä. Katselin ympärilleni ja luin mainoskylteistä; Masku, Musti ja Mirri...ja Teboil. Kysyin että toitteko te mut Teboilille?! 
Siskot nauraa käkättivät ja hetken itseään koottuaan Nea kertoi lukeneensa lehdestä, että Teboil täyttää 100v ja tarjolla on kakkukahvit. He olivat ajatelleet että tuovat minut Teboilille kakkukahveille, Teboil 100, Ninni 30. Ajattelin että no mikäs siinä, en ole koskaan ollut Teboililla kakkukahveilla. Jaana sanoi nauraen, että toivottavasti odotukseni eivät olleet kovin suuret. No eivät olleet, jos totta puhutaan niin en ollut ehtinyt edes pahemmin miettiä mitä tulee tapahtumaan. Mutta en minä kyllä tällaista ollut osannut odottaa. Sanoin että laita parkkikiekko paikoilleen, niin mennään sinne kakkukahveille. Siinä vaiheessa siskot vasta repesivätkin nauraa käkättämään. Nea sai naurultaan sanotuksi, "no ei kai me sua mihinkään Teboilille tuoda!". Olin ihan että häh, te huijasitte mua, mihin me sitten mennään! :D

Sain pienen paketin, joka sisälti vihjeen. Paketissa oli vaaleanpunainen ruusu. Silloin arvasin, mennäänkö me johonkin kasvitieteelliseen puutarhaan! Sellaisesta olin meinaan haaveillut! 






Siskot eivät suostuneet vielä kertomaan, vaan jatkoimme matkaa. He olivat tehneet ajomatkaa varten herkkukorin, jossa oli mm. juotavaa, erilaisia suolakeksejä, viinirypäleitä, vesimelonia ja suklaakeksejä. Sain herkutella matkan ajan ja pohtia, että mihinkäs sitä ollaan matkalla. Saavuimme Helsinkiin, matka oli jännittävä sillä kukaan meistä ei ollut tottunut ajamaan siellä, mutta hienosti Nea sai meidät ehjänä perille! Perillä näin melattisen kaaren, jossa luki Kasvitieteellinen puutarha. Jes, veikkaukseni/ toiveeni osui oikeaan. 

Puutarha oli kaunis, ihanan runsas ja vehreä. Miten paljon kauniita kasveja. Tunnelma puutarhalla oli ihanan rauhallinen. Juuri tällainen sopii minulle, Jaana ja Nea osasivat valita juuri minun näköiseni kohteen, he tuntevat minut hyvin. Aika meni hujauksessa. Kesällä olisi kiva päästä sinne uudestaankin, silloin katseltavaa olisi vielä enemmän kun ulkona olevat kasvitkin olisivat kauneimmillaan.












Kasvitieteellisen puutarhan jälkeen lähdimme ajamaan kotia kohti. Pysähdyimme kuitenkin vielä Hyvinkäällä ja menimme syömään Obelixiin. Oli niin ihana syödä rauhassa ja ruokakin oli todella hyvää! Tajusimme, ettemme ole ennen käyneet yhdessä syömässä missään! Pitäisi kyllä käydä sisarusten kesken syömässä, saisi jutella rauhassa ilman lasten keskeytyksiä. Yhteiset ravintolakäynnit olisivat mukavaa yhteistä aikaa.







Palasin kotiin hyvillä mielin, minulla oli ollut ihana päivä! 
Kiitos! ❤ 

perjantai 26. tammikuuta 2018

Turtles-kakku ja virkattu nyppykukkaro

Pääsin tekemään vuoden ensimmäisen tilauskakun jo 2. viikolla.
Tilauskakku meni ystäväni 6-vuotta täyttävälle pojalle, teemana turtles. 
Sain kuvan, jonka mukaan lähdin toteuttamaan kakkua. 

Kakku sisälsi päärynämoussen, johon en kyllä ollut alkuunkaan tyytyväinen. Maku jäi aivan liian pliisuksi minun mielestäni, ei se pahaa ollut, mutta olisi tarvinnut vahvemman maun. Päärynä on itsessään hyvin hentoinen maku, joten rahka ja tuorejuusto laimensivat päärynäsoseen makua liikaa. Täytyy vain ottaa opiksi, seuraavalla kerralla voisi kokeilla laittaa sekaan päärynän palasia, jos näin saisi päärynän maun paremmin esiin. Samoin päärynäsoseen ja muiden ainesten suhteen voisin miettiä uusiksi. Ystäväni sanoi, että maku oli raikas eli ei se ihan metsään mennyt. Itse en silti ollut tyytyväinen.

Pieni poika oli tyytyväinen kakkuunsa, onneksi. Kai sitä on itse aina kaikista kriittisin omia tekeleitään kohtaan, tosin eihän sitä voi kehittyä jos ei osaa olla kriittinen.
Kakun ulkonäköön olin sentään tyytyväinen. Olen tehnyt paljon sokerimassakoristeita, mutta sokerimassalla päällystettyjä kakkuja ei ole tullut tehtyä montaakaan. Onnistuin kuitenkin saamaan sokerimassan kauniisti kakun päälle ja koristelemaan sen turtlesin näköiseksi.







Virkkasin joululahjoiksi pieniä kukkaroita, nyt kummityttönikin sai oman kukkaron syntymäpäivälahjaksi.
Tämän kukkaron tein eri mallilla ja tyylillä kuin joululahjaksi menneet. Ensimmäistä kertaa kokeilin virkata nyppyjä ja ihastuin niihin täysin! Itseasiassa en ole varma millä nimellä tätä pitäisi oikeaoppisesti kutsua, nyppy, popcorn vai kupla? Ihan uusi juttu minulle, mutta oli se sitten nimeltään mikä tahansa, on se hyvin kaunis. Sovitaan vaikka että ne ovat nyppyjä.

Nypyistä tuli niin kiva pinta ja ne oli helppo tehdä. Mutta arvatkaas löydänkö ohjetta, jonka avulla sen tein, no en! En edes muista löysinkö sen jostain fb ryhmästä vai youtubesta. Hitsi! Muistan kyllä miten se tehtiin, mutta olisi ollut kiva laittaa se tänne ylös, jotta voin palauttaa sen mieleen myöhemminkin ja jotta tekin olisitte voineet halutessanne kokeilla sitä.

Onneksi löysin youtubesta englanninkielisen videon, jossa kerrotaan tuo tekniikka selkeästi.
Tein muuten ihan samalla tavalla kuin videossakin, mutta nyppy kerrokset aloitin eritavalla. Videossa nyppykerros aloitetaan nypyllä, joka on hiukan erilainen kuin muut nypyt. Videolla nyppykerros aloitetaan virkkamalla 3 ketjusilmukkaa ja edellisen rivin viimeiseen silmukkaan tehdään nyppy. 
Minä taas aloitin nyppykerrokset seuraavasti, virkkasin yhden (1) ketjusilmukan ja seuraavaksi yhden kiinteän silmukan edellisen rivin viimeiseen silmukkaan (siis siihen missä videolla tehdään ensimmäinen nyppy). Vasta sitten aloitin nypyn tekemisen, seuraavaan silmukkaan. Näin kaikki nyppyni olivat samanlaisia, eikä erilaisia reunanyppyjä tarvita. Toivottavasti selitykseni ei ollut ihan hepreaa, heh.

Kukkaron/pussukan kaveriksi tein mekkokortin, mekkokortit ovatkin olleet minun lemppareitani jo tovin.






lauantai 6. tammikuuta 2018

DIY Hammastahnapeura ja siluetti-Senni

Jo useampana talvena olen maalaillut kotimme ikkunoihin hammastahnalla erilaisia koristeita (klik ja klik).
Tänä talvena olohuoneen ikkunaamme muodostui peura, jonka sarvista roikkuu jotain helminauhan tapaisia. 
Hammastahnamaalaus on hauskaa puuhaa, vain mielikuvitus on rajana, eikä tähän kulu paljoa rahaa.
Senni halusi lastenhuoneen ikkunaan tähtiä ja ne hän sai. Keittiönikkuna jätettiin tällä kertaa maalailematta. 

Löytyykö teidän kodista hammastahnataidetta?







Reilu vuosi sitten olimme remonttiapuna ja Senni leikki omalla varjollaan, joka muodostui seinälle raksavalon avulla. Tytöllä oli lettisaparot päässä ja hän katseli varjoaan kädetpuuskassa, varjo näytti aivan Peppi Pitkätossulta! Siitä sain sisustusidean kotiimme! Peppimäinen siluettikuva tytöstä lastenhuoneen oveen olisi ihana, pakko saada!
Ajatus muhi päässäny reilut puolivuotta, sitten ryhdyin tuumasta toimeen. Sennin varjo heijastettiin oveen teipattuun paperiin, raksavalon avulla. Piirsin kuvan varjon ääriviivoja pitkin ja leikkasin kuvion irti kaavaksi. Ostin mattamustaa dc-fixiä ja paperikaavan avulla piirsin kuvan dc-fixin nurjalle puolelle. Tässä vaiheessa kannattaa miettiä miten kaavan asettelee, haluaako kuvan peilikuvana vai ei. Toki varjon voi jäljentää dc-fixiin suoraan varjostakin. Minä halusin pelata varman päälle ja tein paperikaavan, jotta lopputulos varmasti miellyttäisi minua. Ja täytyy sanoa, että siitä tuli parempi kuin edes osasin kuvitella! 
Siinä se on nyt koristanut lastenhuoneen ovea jo useamman kuukauden ja siinä saa olla jatkossakin. Kuvasta tuli ihan Sennin näköinen, moni hänet on siitä tunnistanutkin, vaikka eivät ole tienneetkään kuvan tarinaa etukäteen.
 




Lastenhuoneen ovessa on ollut jos jonkinlaisia koristuksia (klik), mutta tämä on ehkä pitkäaikaisin. Tämä on ajaton, sopii myös muun kodin sisustukseen, mutta on sopivan lapsenmielinen ja leikkisä.



Mitä mieltä olette siluetti-Sennistä?

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Vuoden ensimmäinen vauva

Vuonna 1988, 30 vuotta sitten, syntyi Riihimäelle vuoden ensimmäinen vauva. Pieni tyttövauva, joka on nyt kasvanut jo "aikuiseksi", tänään hän on itsekin äiti. Niin se aika vaan kuluu.



Tänään täytän siis pyöreitä, olen kolmekymppinen, outoa. Varmaan hetki menee, että totun ajatukseen.

Meidän oli tarkoitus lähteä perheen kesken pienelle lomareissulle, mutta kuinkas kävikään. Eilen illalla tytölle nousi kuume ja yöllä se vain kohosi, lääkkeestä huolimatta. Matkalle lähtö ei tullut kysymykseenkään. Aamulla myös Tepolle nousi kuume.
Harmitti paljon. Niin harvoin pystymme tekemään mitään arjesta poikkeavaa että meinasi ihan itku päästä, sillä luulimme ettei maksettua reissua voisi enää peruuttaa. Onneksi asian sai vielä hoidettua parhain päin, eivätkä reissurahamme menneetkään harakoille.

Vielä aamulla harmitti ajatus siitä, että vietänkin 30v päivääni kotona sairastuvan hoitajana, sen sijaan että lomailisimme perheen kanssa. Mutta sillä mentiin, eipä sairastumiselle mitään voinut.
Eniten harmitti kuitenkin se, että lapsi on toivonut tätä matkaa jo 1,5vuoden ajan! Onneksi emme kertoneet siitä hänelle etukäteen, päätimme säästää iloiseksi yllätykseksi. Nyt harmitus oli siis vain meillä vanhemmilla. Toivottavasti pääsemme toteuttamaan lapsen haaveen myöhemmin ja saamme antaa hänelle iloisen yllätyksen yhteisellä pienellä (mutta meille niin suurella) perhelomalla.

Vaikka reissumme peruuntui, sain viettää ihanan synttäripäivän. Minua hemmoteltiin kiinalaisella ruualla, kauniilla kukkakimpulla ja Lumoavan korviksilla (josta minulla oli jo ennestään kaula- ja rannekoru). Lisäksi siskoni yllätti minut tuomalla minulle herkullista kakkua, piristi päivää!
Senni halusi pukea kimaltavan juhlamekon, olihan äidin synttäripäivä, ja hän lauloi minulle onnittelulaulun kuumeesta huolimatta, ihana tyttöni. ❤
Olo on oikein rakastettu ja kiitollinen!



tiistai 2. tammikuuta 2018

Vuosi 2018, tuothan työtuulia!

Blogi on ollut jo pidemmän aikaan aika hiljainen. Yksi syy siihen on ollut se, että minä olen hukassa. 
Niin monet kerrat on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta en ole saanut ajatuksiani kirjoitettua. Moni teksti on jäänyt vain luonnostasolle.
Kuka minä nykyään olen? Olen työtön työnhakija, olenko mitään muuta, saanko edes olla? Yli vuoden olen etsinyt töitä, tuloksetta. Väistämättä se alkaa vaikuttamaan mielialaan, minäkuvaan, omaan ihmisarvoon. Tiedättekö, työttömyys on ihan hanurista, syvältä!






Elämä junnaa paikoillaan, olen jämähtänyt. Niin paljon olisi haaveita, toiveita ja suunnitelmia tulevaisuudelle, mutta mitään niistä en saa etenemään, koska olen työtön. Poljen paikallani. Tähänkö minä nyt sitten jämähdän? Ei, en jämähdä, jotain on tapahduttava.

Olen kokenut itseni turhaksi, tarpeettomaksi, hyödyttömäksi, joskus jopa lusmuksi, toisen luokan kansalaiseksi.
Minusta tuntuu, ettei minulla itselläni ole enää päätäntävaltaa omasta elämästäni. Olen jatkuvasti velvollinen kertomaan asioista erinäisille virastoille, jotka sitten tekevät perhettäni koskevia päätöksiä. He päättävät, minun on kiltisti ja kuuliaisesti toteltava, jotta elämäni pyörisi edes jollain tapaa. Tämä tuntuu joskus jopa kerjäämiseltä. Toki olen kiitollinen siitä kaikesta avusta ja tuesta mitä olen saanut, mutta kyllä tämä tuntuu ihmisarvoani nakertavan ja pahasti. Haluaisin itse tienata rahani, päättää itse omista asioistani. 

Hullua tästä tekee sen, että minä haluan töihin ihan oikeasti! Miten monta työhakemusta on tullut kirjoitettua, mistään ei vain ole silti vielä löytynyt sitä oikeaa paikkaa minulle. Olen päässyt jopa haastatteluihin, ryhmä- ja videohaastattelut olivatkin minulle ihan uusia juttuja, nyt olen kokenut nekin.

Syksyllä minulla oli vahva tunne siitä, että nyt niitä töitä löytyy. Itseasiassa se oli varsin lähellä, muttei kuitenkaan. 83 hakijan joukosta minut valittiin erivaiheiden kautta kahden parhaan joukkoon. Valitettavasti he päätyivät ottamaan sen hakijan, jolla ei ole lapsia, sen joka pystyy tekemään töitä minhin aikaan vuorokaudesta tahansa. Tämä harmitti, sillä tiedän, että minä olisin ollut juuri sopiva siihen hommaan, sen työn minä osaan. Mutta ymmärrän heidän valintansa. 
Viimesyksyllä lähdin myös selvittelemään, josko osa-aikainen yrittäjyys olisi voinut olla mahdollista. Tämä ajatus kuitenkin torpattiin heti kättelyssä. Aivan järjenvastaista, yritin itse työllistää itseäni, mutta se tehtiin mahdottomaksi.

Olen pyrkinyt siihen, että kirjoitan blogiini pääsääntöisesti elämämme positiivisista asioista, niitä kuitenkaan kaunistelematta/värittämättä.
Viimeaikoina on mielessäni kuitenkin pyörinyt ajatus, onko minulla lupa nauttia elämästä ja asioista joista pidän? Saanko työttömänä kirjoittaa elämämme positiivisista asioista? Pitäisikö minun vain rypeä kurjuudessa ja alistua tähän tilanteeseen? Olenko kiittämätön ja laiska, jos pyrin nauttimaan elämästä vaikken olekaan löytänyt työtä? Olen kyllä miettinyt, että päähän tässä hajoaisi, jos en keksisi elämääni myös positiivisia asioita ja niitä asioita on paljon, kai minullakin on lupa nauttia niistä? 

Moni on kysellyt, että miten jaksan olla kotona, eikö minulle tule tylsää, miten pääni kestää. Tämä on hämmästyttänyt minua paljon, olen aina ollut hyvin toimelias ja sosiaalinen, ei työttömyys sitä piirrettä minusta ole poistanut. Minulle ei ole tullut tylsää, pääni ei hajoa koska olen kotona. Ei tämä silti mukavaa ole. Tykkään olla kotona, mutta omaa ihmisarvoani tämä nakertaa.
Siitä että viihdyn kotona, olen potenut myös huonoa omaatuntoa, pohtinut että olenko kenties laiska lusmu kun kotini on paikka jossa viihdyn. Tiedän, hölmö ajatus, kodinhan kuuluu olla juurikin se paikka jossa viihtyä ja jossa on hyvä olla.

Sen lisäksi, että minulta on kyselty henkistä jaksamistani työttömänä, ovat eräät viranomaiset kysyneet, että onko minulla enää päivärytmiä. Heillä oli jostain kumman syystä oletus, että nukut päivät ja valvon yöt, että päivärytmini olisi jotenkin ihan päälaellaan ja että makaisin vain sohvalla. Hetken piti ihan pysähtyä ja miettiä (varmaan tuijotin heitä haavia auki), että kysyvätkö he tuota ihan tosissaan. 
En kai minä nyt elämänhallintaani ole tyystin kadottanut, vaikken töitä olekaan onnistunut saamaan! Olen aina ollut varsin järjestelmällinen ja tarkka, sitä olen edelleen. Minä olen aina pitänyt siitä, että minulla on säännöllinen päiväjärjestys ja rytmi elämässäni. Ei ole käynyt edes mielessä, että hukkaisin nämä asiat nyt johonkin. Ymmärrän kyllä, että joillekin voi käydä niin. Mutta kukaan, joka vähääkään tuntee minua, tietää että tästä ei kohdallani ole pelkoa.
Työttömänä minut on "laitettu laatikkoon", jossa kaiken kuvitellaan menevän päin mäntyä. Elämässä on, luojan kiitos, paljon muitakin asioita kuin työ. Olen mielestäni onnekas kun olen osannut nauttia muistakin elämän osa-alueista. 

Pääsääntöisesti ihmiset käyvät töissä, jotta saisivat rahaa, rahaa elämiseen. Minäkin haluan töihin. Se mahdollistaisi monen haaveen toteutumisen. Nyt kun niitä töitä ei ole, on tällä hetkellä haaveiltava tämän tilanteen mukaan. Jostain on aina nipistettävä jos haluamme tehdä jotain arjesta poikkeavaa, mutta sellaista se nyt on. Onneksi olen ollut aina hyvin tarkka raha-asioistani, tämä on auttanut työttömyysaikanakin. Vaikka tiukilla ollaan, olen saanut järjestettyä asiamme aina niin että meillä on kaikkea mitä oikeasti tarvitsemme. 

Olisihan se ihanaa kun ei joka euroa tarvitsisi laskea ja miettiä ennakkoon, että onko tähän nyt varaa. Haluan töitä. Haluan töihin paikkaan jossa koen onnistumiseniloa ja paikkaan jonne on hyvä mennä ja jolla ei ole negatiivista vaikutusta perheen hyvinvointiin. Onko se liikaa pyydetty? Tähän mennessä on, sillä työpaikkaa ei ole löytynyt.
Jumissa ollaan. 
Minulla on palava halu takaisin työelämään, mutta toisaalta se myös pelottaa. Olin useamman vuoden koti-äitinä ja nyt työttömänä, mitä jos en osaakaan enää mitään? Tätä ajatusta helpotti kuitenkin viime vuonna tekemäni työkokeilu, jossa pääsin todistamaan itselleni etten ole pudonnut vielä kelkasta. Kyllä se silti mietityttää mitä kauemmin työttömyyttä jatkuu.

Hiukan enne joulua sain kutsun työkkäriin , työllisuussuunnitelmani päivittämiseen. Ajatus siitä, että menisin taas kuuntelemaan kuinka minun elämäni asioista päättäisi taas joku muu, tuntui pahalta. Minut kohdattiinkin ihmisenä, tämä yllätti minut positiivisesti. Minua oikeasti kuunneltiin, minun toiveitani kunnioitettiin ja minut otettiin tosissaan. Hyvä ettei itku päässyt, kun koin olevani helle tasavertainen ihminen, enkä työtön surkimus josta oli vain päästävä äkkiä eroon. Minua ei pakotettu mihinkään, minäkin olin arvokas.
Kerroin kuinka turhautunut jo olen työttömyyteen ja kuinka poden huonoa omaatuntoa. Minun käskettiin lopettaa stressaaminen, olen ollut aktiivinen, en ole tahallani työtön. Ja tiedänhän minä sen, vaikea se vain on sisäistää.
Tiedän että nämä ajatukset ovat loppupelissä minun oman pääni sisäinen asia. Sillä mitä muut sanovat (tietämättä elämästäni sen enempää) ei saisi antaa liikaa painoarvoa. Olen aina ollut toimelias ja olen nytkin, mutta silti olen hukassa. Yhteiskunta arvottaa työttömät hyvin alas, olit sitten työtön omasta tahdostasi tai et. Moni näkee työttömän varsin negatiivisessa valossa. Moni näkee työttömyyden häpeänä.


Nämä fiilikset ovat laskeneet blogi-innostustani ja siksi täällä on ollut niin hiljaista, on ollut tunne että kuka minä olen enää kirjoittamaan, toisen luokan kansalainen. Mutta toisaalta blogini on yksi niistä harvoista asioista, joka on täysin minun käsissäni, minä saan päättää millainen se on, kukaan muu ei kontrolloi sitä toisin kuin monta muuta muuta asiaa elämässäni. En ole valmis luopumaan blogistani ja haluankin elvyttää sen taas uuteen nousuun.
Uskon, että työttömyydellä on tarkoitus elämässäni. Niin monen muunkin asian olen huomannut jälkikäteen olevankin hyväksi minulle, tälläkin on jokin tarkoitus.



Näettekö tekin tuon sydämen tässä kuvassa, joka muodostuu oksista?
Risukasassakin voi olla paljon hyvää ja kaunista, toivoa tulevasta, vaikkei sitä ehkä ensin huomaakaan.



Nyt leuka pystyyn ja kohti uusia tuulia, 
toivottavasti ne tuulet olisivat tänä vuonna työtuulia!