sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Perheenlisäystä

Kolme viikkoa sitten pitkä odotuksemme palkittiin, kun perheeseemme saapui neljä suloista kesyhiirtä. Pikkuneidin ensimmäiset lemmikit.






Hiiret tulivat meille kasvattajalta, jolla on pitkä kokemus hiirten kasvattamisesta. Halusin olla varma, että hiiret tulevat hyvistä oloista. Kasvattajalta voi aina kysyä, jos jokin asia mietityttää.
Näiden viikkojen aikana olemme päässeet tutustumaan, millaisia nämä uudet perheenjäsenemme ovat. Jokainen heistä on omanlaisensa ja on ollut mielenkiintoista tutustua heihin, ihania pikkuvipeltäjiä jokainen.

Hiirilaumamme koostuu neljästä tyttöhiirestä, jokainen on eri poikueesta eli eivät ole sisaruksia keskenään. He ovat kaikki myös hiukan eri-ikäisiä. Tässä pieni esittely heistä jokaisesta, ikäjärjestyksessä, vanhimmasta nuorimpaan.


Toffee, joukon vanhin ja vikkelin. Kaunis tumma hiirineiti, vaaleanruskealla masulla ja parilla vaalealla kylkiläntillä. Toffeella on kaikista suurimmat korvat, niin suloiset! Hän tykkää kipitellä vikkelästi ja tutkia kaikki pikkukolosetkin, viikset ja nenä väpättäen. Helppo käsitellä, vaikka onkin vikkelä liikkeissään.
Pikkuneiti päätti jo ennen kuin hiiret olivatkaan meillä, että yhden hiiren nimeksi tulisi Toffee. Tämä hiiri oli hänestä eniten Toffeen näköinen.






Varpu, joukon isoin hiirineiti. Kaunis vaalea tyttö, jolla ruskeita länttejä. Pään läntti muodostaa V:n mallisen kuvion otsaan, sopii hyvin kun nimikin alkaa V:llä. Varpu tulee kädelle rohkeasti ja mielellään. Oikein kiltti hiirineiti.






Taimi, joukon rohkein. Taimi on yleensä ensimmäinen, joka uskaltautuu tutkimaan uusia asioita. Hän taitaa olla myös laumansa johtaja. Kaikki hiiret pitävät kiipeilemisestä, mutta Taimi rakastaa sitä. Hiirillä on omat puiset tikkaat ja virkkaamiani köysiä, Taimin näkee usein kiipeilemässä niillä. Taimi on vaalea hiirineiti, mustilla länteillä. Kaunis, kiltti mutta määrätietoinen hiiri.






Nuppu, joukon nuorin, pienin ja rauhallisin hiiri. Kaunis vaalea hiirineiti vaaleanruskeilla länteillä. Nuppu on ainut, jolla on satiiniturkki, kauniin sileä ja kiiltävä. Pienestä koostaan ja rauhallisuudestaan huolimatta hänkään ei ole arka. Tutkii rohkeasti ympäristöään, muttei hätäile. Nuppuakin on helppo käsitellä, ei pelkää, muttei tule ihan niin helposti itse kädelle kuin muut. Antaa kuitenkin ottaa kädelle kiltisti. Oikein herttainen pikkuinen hiirineiti.






Kaikki hiiret ovat samalta kasvattajalta, mutta koska jokainen on eri poikueesta, eivät he tunteneet toisiaan entuudestaan. Nupulla oli ensimmäisenä päivänä hiukan haasteita päästä laumaan. Pari ensimmäistä tuntia hän oli mieluusti omissa oloissaan ja piippaili jos joku muista hiiristä tuli hänen lähelleen. Onneksi jo samana iltana hän uskaltautui muiden joukkoon ja kaikki neljä hiirtä nukkuivat samassa pesässä ensimmäisestä päivästä lähtien. Kaikki tulevat hyvin toimeen, ihana pieni hiirilauma.

Hassua miten näin pienet otukset voivat tuoda näin paljon iloa. Heidän touhujaan on ihana seurata ja heidän lämpimät pikkutassunsa tuntuvat kädellä niin suloisilta. Pehmeää turkkia on mukava silitellä. Erityisen ihanaa on katsoa kuinka oma lapsi nauttii omista, ensimmäisistä, lemmikeistään. Hän osaa käsitellä hiiriä hellästi, osallistuu heidän hoitamiseen aina häkin siivoamisesta ruokintaan. Hän myös lässyttää hiirille ihan kuin vauvoille, keneltä lie oppinut, heh. 

Toivoin onnenkipinöitä tälle vuodelle, hiiret ovat tuoneet niitä meille. Elämä on tässä ja nyt, siksi aion nauttia jokaisesta pienestäkin asiasta niin paljon kuin vain voi. Vaikka joku ehkä vähätteleekin hiiriä, ovat he meille iso ilon aihe. Olen kiitollinen, että juuri heistä tuli meidän lemmikkejämme.

perjantai 25. tammikuuta 2019

Toistaiseksi viimeinen

Vihdoinkin tapahtuu jotain hyvää ja uutta! 
Pitkän odotuksen jälkeen asiat näyttävät edistyvän, mahtavaa!






Uusi arki tulee muuttumaan paljon ja siksi ajankäyttö tulee miettiä uusiksi. Jotta saan arjen rullaamaan mukavasti ja mahdollisimman vähällä stressillä, on jostain luovuttava. Päädyin luopumaan kakku- ja koristetilauksista.

Rakastan tätä harrastusta, mutta nyt on niin kova tarve ja into päästä elämässä eteenpäin, joten tämä harrastus saa nyt jäädä ainakin tauolle. 
Koskaan en pystyisi luopumaan leipomisesta kokonaan, mutta jatkossa teen sitä vain omaksi iloksi. Hiukan haikeaa, mutta eihän tämän tarvitse mikään lopullinen päätös olla. Katson tilanteen uusiksi, kun olemme tottuneet uuteen arkeen. Jos intoa ja energiaa riittää, niin kenties otan tilauksia taas joskus vastaan. Aika näyttää.

Monenlaisia sokerimassakoristeita on tullut tehtyä viime vuoden puolella, kaikkia en saanut tänne blogin puolelle saakka. Tässä kuvia niistä. Mukaan mahtuu syntymäpäivä-, rippijuhla- ja hautajaiskoristeita. Monenlaisia toiveita on tullut ja niitä olen parhaani mukaan pyrkinyt toteuttamaan. Iso kiitos kaikille, joille olen saanut tehdä kakkuja ja koristeita!












Tämän vuoden puolella ehdin tehdä yhden tilauskakun ja yhden tilauskoristeen.

Kakun toiveena oli laktoositon slime-kakku. Laktoosittomuuden ansiosta pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa vaahtokarkkivalumaa. Onnistui hyvin ja taisi tuo lima-teemakin mennä nappiin. Päivänsankari oli ainakin mielissään. Kakun sisällä minttusuklaamousse.






Sokerimassakoristeen teemana oli Tähkäpää. Jösses mikä näpertäminen tässä oli! Niin pieniä yksityiskohtia, että omat sormet tuntuivat välillä ihan valtavilta ja kömpelöiltä, heh. Esimerkiksi prinsessan kenkä on noin nuppineulan nupin kokoinen, pienen pieni. Toisen kuvan ruokalusikka antaa osviittaa koosta. Tämä jää, ainakin toistaiseksi, viimeiseksi tilaustyökseni.







Olen niin innoissani tulevasta ja aion heittäytyä siihen täysillä mukaan! Tätä olen kaivannut. Pitäkää peukkuja, että kaikki menee hyvin ja aurinko alkaisi vihdoinkin paistamaan meidänkin risukasaan.


Iloista talven jatkoa kaikille!










torstai 3. tammikuuta 2019

Toivon onnenkipinöitä vuodelle 2019

Vuosi on vaihtunut ja tuntuu jotenkin helpottavalta. Jospa elämä alkaisi taas hymyilemään meillekin. Minulla on ainakin vahva usko siitä, että asiat alkavat järjestymään parempaan suuntaan. Ja toivon että meitä kohtaisi moni ihana asia, olisimme ne niin ansainneet.

Monissa blogeissa on ollut postauksia siitä, kuinka vuosi 2018 oli heille ihana. Jokin sisälläni muljahtaa. En voi sanoa samaa menneestä vuodesta. Olenko tehnyt jotain niin pahasti väärin, että viime vuosi oli mitä oli, vai oliko sen tarkoitus kasvattaa minua ihmisenä, mene ja tiedä.

Vuosi 2018 oli ihan hirveä, kamala, surullinen, rankka, sydäntäsärkevä, ahdistava ja pelottava.
Tapahtui niin paljon pahaa ja surullista.
Vuonna 2018 moni unelmani romuttui. Jouduin taas lähtökuoppaan, enkä tiennyt mihin suuntaan räpiköidä sieltä. Nyt olen onnistunut ponnistamaan tuolta kuopanpohjalta hieman ylemmäksi, en kuitenkaan vielä kokonaan pois. Olen löytänyt jonkinlaisen suunnan/toiveen yhdelle elämän osa-alueelle ja se on huojentavaa. Nyt eletään taas jänniä aikoja ja innolla toivon asioiden etenevän ja tuovan mukanaan jotain hyvää.

Vuodessa 2018 oli myös hyviä asioita ja niiden ansiosta olenkin jaksanut rämpiä tämän hirveän vuoden läpi. Olen onnekas kun lähelläni on monta rakasta perheenjäsentä ja ystävää, heistä saan voimaa ja lohtua.

En olisi ikinä uskonut selviäväni näin vaikeasta vuodesta, mutta niin vain selvisin.

Vuosi 2019 saisi kyllä olla huomattavasti edellistään parempi ja lempeämpi.
Toivonkin tälle vuodelle rutkasti hyvää oloa ja onnea koko perheelle.
Rauhaa ja tasapainoa.
Onnellisempaa arkea.
Hyviä, eheyttäviä, muistoja.
Terveyttä.
Rakkautta.
Onnea.
Ja nyt voisi vihdoinkin löytyä niitä töitä! Se toisi elämään vakautta, mahdollisuuden rakentaa elämää eteenpäin.

Toivon onnenkipinöitä, jolla päästä taas elämänsä roihuun. Säästöliekillä eläminen ei ole täyttä elämää. Tästä on suunta vain ylöspäin, mutta siihen tarvitaan onnenkipinöitä. 






En tee tälle vuodelle kuin yhden uudenvuodenlupauksen ja se on seuraavanlainen....






Pyrin olemaan itselleni armollisempi, kuuntelemaan itseäni, sanomaan ei silloin kun en jaksa. 
Lupaan silti yrittää.

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Ensimmäinen joulu ilman sinua

Nyt se on ohi, pelätty joulu. Ensimmäinen joulu ilman rakasta pikkuveljeä.
Miten paljon joulu pelottikaan. Rakastan joulua, mutta tänä vuonna se pelotti, olisin voinut skipata koko homman. Jätin joulun järjestämisen ihan viime tippaan, ei vain pystynyt ja halunnut tunnelmoida joulua. 






Onneksi on nuo lapset, heidän takiaan oli pakko yrittää saada jonkinlainen joulu kasaan. Ja meillä oli joulu ja ihan kiva joulu olikin. Päätin keskittyä iloitsemaan joulusta niiden läheisten kanssa, jotka olivat paikalla.

Aaton vietimme perinteisesti vanhempieni luona. Äitini oli laittanut kaiken niin kauniiksi. Availimme lahjat, söimme hyvin, osa kävi joulusaunassa ja pelasimme yhdessä uutta lautapeliä. Yksi oli jopa niin hurja, että teki nakuna lumienkelin hankeen, saunomisen lomassa, heh. Ihanaa aikaa perheen parissa.






Kaikki eivät kuitenkaan olleet paikalla. Pikkuveljen poissaolo tuntui tietenkin pahimmalta, sillä tiesin että häntä ei vain saa enää takaisin. Hänen kanssaan ei voi enää sopia, että nähdään joku muu päivä.
Jouluuni kuuluu aina hautausmaalla käynti, tänä vuonna se oli erityisen tärkeää. Purin hammasta jotta itku ei tulisi kun ajoimme kohti hautausmaata. Väen paljoudessa sain kuitenkin tukahdutettua tunteeni.
Vein pikkuveljelle ja Mummilleni tuunatut isot hautakynttilät sekä jäädytettyjä ruusuja. Ehkä he viettivät joulua yhdessä, siellä jossain, muiden poisnukkuneiden sukulaisten kanssa.






Joulupäivän olimme lasten isän luona. Perinteisesti molemmat lapset olivat paikalla ja tyttöjen Mummi. Jälleen syötiin hyvin ja availtiin lahjoja. Lasten riemu tuo lohtua.

Toisena joulupäivänä pyörähdimme jälleen vanhempieni luona, jonne siskoni tuli perheensä kanssa. Oli ihana nähdä siskonpoikiakin jouluna. Rakkaat lapsoset.

Tapanina ehdin jo huokaista, huh selvisin joulusta. Mutta kun viimein pääsimme kotiin ja kaikki hössötykset oli hössötetty, iski se taas päin näköä. Se suunnaton suru ja puristava ikävä. Valvoin pitkään itkien ja kaivaten pikkuveljeä. Se tunne tulee aina ihan yllättäen, yhtäkkiä vain huomaa kuinka paha onkaan olla. Kuinka taas miettii voisiko häntä saada enää takaisin, vaikka tiedän ettei voi. Miten olisinkaan halunmut jakaa tämänkin joulun sinun kanssasi, rakas pikkuveli.
Niin iso ikävä. Ikävästä huolimatta, saan olla kiitollinen perheestäni, ihan jokaisesta jotka siihen kuuluvat. Yhdessä selvisimme joulusta. Olette niin kovin rakkaita.

Nyt kun raskas joulu on ohi, on edessä raskas ja haikea uusi vuosi. Viime kerralla pikkuveli oli mukana pelaamassa lautapelejä, saunomassa, ampumassa raketteja ja opetti meidän pikkuneidille kuinka tähtisädetikuilla piirretään kuvioita ilmaan.
Tänä vuonna raketit ammutaan hänen muistolleen, nyt hän näkee ne parhaalta paikalta.



sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Vuoden viimeinen tilauskakku

Meille puhaltelee taas uudenlaiset tuulet huomisesta alkaen.
Uudet tuulet ovat puhallelleet meillä ennenkin, pysyviksi ne tuulet eivät ole jääneet, katsotaan kuinka nyt käy. 

Toivon kovasti, että nyt löytäisin sen oman juttuni. Jokaisen oljenkorren käytän jotta se minun juttuni löytyisi. Aikaisemmissakin uusissa tuulissa olen ollut ihan elementissäni, mutta muista, minusta riippumattomista, syistä ne eivät ole kantaneet pidemmälle.

Nyt lähden kokeilemaan jotain ihan uutta, jotain mistä minulla ei ole aikaisempaa kokemusta. Jännittää, mutta hyvällä tavalla, innolla odotan mitä tämä tuo tullessaan.

Kun arki muuttuu, on ainakin aluksi todella väsynyt kun antaa kaikkensa ja opettelee uutta. Tästä syystä en tee enää tämän vuoden puolella tilauskakkuja.
Vuoden 2018 viimeiseksi tilauskakuksi jäi pikkuruinen mokkapalakuorrutteinen pumpulikakku. Yksinkertainen, mutta kaunis. Tässä haluttiin gluteeniton, manteliton, pähkinätön kakku, joka säilyisi myös huoneenlämmössä pidempään kuin tavallinen täytekakku. 





Rakastan tilauskakkujen tekemistä, mutta niiden tekemiseen kuluu paljon aikaa. Yleensä pelkkään kakkuun täytyy varata aikaa kolmena päivänä. Jos lisäksi tulee vielä sokerimassakoristeita, on aikaa varattava pari päivää lisää. Meillä tulee perheen keskeinen aika vähenemään nyt hurjasti, siksi haluankin käyttää sen vähäisen ajan olemalla aidosti läsnä. Kakkutilauksia en unohda kokonaan, katson niiden tilannetta uusiksi sitten vuonna 2019.

Nyt toivon, että nämä uudet tuulet puhaltelisivat meille lempeästi, armollisesti ja toisivat mukanaan jotain uuttaa ja hyvää.

Isänpäivälahjat 2018

Isäni on toivonut itselleen Sulo Vilen-pipoa, siispä päätin virkata hänelle sellaisen isänpäivälahjaksi. Langas ostin paikallisesta käsityöliikkeestä, Pienestä Nappipuodista. Lanka on Katia socks seta tweed II, se sisältää 20% silkkiä, joten se on ihanan pehmoinen, ei kutita iholla.






Isäni sai myös tyynyliinan, johon painoimme pikkuneidin käden- ja jalanjäljet ja tekstin "pappa olet mulle korvaamaton, sun kanssas hyvä olla on".

Nuo käden- ja jalanjälkilahjat ovat meille ennestäänkin tuttuja. Pidän niiden helppoudesta ja niistä näkee kuinka lapsi kasvaa vuosien varrella. Minusta tästä tyynyliinasta tuli oikein herttainen. Lisäksi lahjaan sujautettiin salmiakkipalleroita, jotka ostin lakritsi ja salmiakki festareilta.






Tytön isä toivoi uusia boxereita. Olen aikaisemminkin ommellut niitä hänelle ja nyt oli tarvetta uusille. Tyttö sai valita haluamansa kankaat ja minä ompelin. Söpöt kankaat tyttö valitsikin. 

En juurikaan ompele nykyään, joten olen kovin tyytyväinen että osasin ommella boxerit ihan itse. Äitini oli toki neuvomassa, jos olisin itsekseni ne tehnyt olisi tulos ollut varmaan melko erikoinen. Ompelutöissä täytyy käyttää päätä, jotta saa onnistuneen lopputuloksen. Kun olin saanut ekat boxerit ommeltua alusta loppuun, valmistuivat kaksi muuta varsin sukkelasti kun olin hahmottanut idean. Boksereiden vyötärökuminauhat ostin Pienestä Nappipuodista, löytyi hyvin väreihin sopivat kuminauhat.








Tyttö oli tehnyt myös päiväkodissa isille hauskan lautapelin. Jokaisessa ruudussa oli jokin liikunnallinen tehtävä esim. "tee kuperkeikka, kävele rapukävelyä". Osa ruuduista oli jätetty tyhjiksi, jotta isä ja lapsi saivat täyttää ne yhdessä.



Isät saivat toki myös kortit. Löysin hauskan idean, tässäkin päästiin käyttämään kädenjälkiä hyödyksi. Piirsimme tytön kädenjäljet askartelukartongille ja tyttö leikkasi ne irti. Käsien väliin liimattiin haitariksi taiteltu kartonkisuikale. Päällimmäiseen kädenjälkeen kirjoitettiin "Isi tykkään susta..." haitari osuuteen "nääääääin..." ja takakappaleeseen "paljon!". Kortit oli helppo tehdä ja niistä tuli oikein hauskat. Isi ja Pappa olivat tyytyväisiä.






Tytön isää hemmoteltiin myös täytetyillä letuilla (jauheliha ja vuohenjuusto), salaatilla ja kristallipullalla, jonka tyttö koristeli nonparelleilla.






Sellaisia DIY isänpäivälahjoja annettiin tänä vuonna.

torstai 15. marraskuuta 2018

Ensimmäisen lemmikin pohdintaa

Meille on tullut lemmikkikuume. On ollut jo pidemmän aikaa.
Tyttö on haaveillut lemmikistä jo pari vuotta. Aluksi hänellä oli hiukan hakusessa, mitä eläimiä voi ottaa lemmikiksi, toiveina oli mm. kirahvi tai seepra.

Olen pohdiskellut mikä olisi meille sopiva lemmikki. Koira tai kissa ei tule kysymykseenkään, ei sovi meidän elämäntilanteeseen. Jokin pieni jyrsijä olisi meille parempi valinta. Hiiret tuntuvat tällä hetkellä parhaimmalta valinnalta meille.

Kävimme eilen kirjastossa lainaamassa hiiri aiheisia kirjoja. Minulla on kokemusta jyrsijöistä kuin myös koirista. Tytöllä sen sijaan ei ole koskaan ollut lemmikkiä ja minusta olisi hyvä, että luetaan ja opetellaan yhdessä miten hiiriä kuuluu hoitaa. Vastuu lemmikistä on toki aina aikuisella, mutta lemmikin hoito opettaa lapsellekin vastuullisuutta. Kovasti tyttö on jo pohtinut mitä hiiret syövät ja mihin ne laitettaisiin siksi aikaa kun häkkiä putsataan. Nimiäkin hän on jo miettinyt, ihana tyttö.






Varmaksi en ole tytölle luvannut, että mitään hiiriä tulee, olen luvannut harkita asiaa. Lemmikin ottaminen ei ole mikään pikkujuttu, vaikka kyse olisikin pienistä hiiristä. Oli lemmikki sitten mikä tahansa, on sen hoitoon ja huolenpitoon sitouduttava. 
Katsotaan tuleeko meille jossain vaiheessa uusia, pieniä, perheenjäseniä.